Yhteistä tutkintoa rakentamassa
Yliopistot ovat tehneet yhteistyötä psykologian opetuksessa jo hyvän aikaa. Psykologian koulutuksen verkoston Psykonetin, toiminta alkoi 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Kimmokkeena oli ajatus ”Suomen psykologian laitoksesta”: jos Suomen psykologian yksiköiden voimavarat yhdistettäisiin, vastaisi kokonaisuus yhden ison yhdysvaltalaisyliopiston psykologian laitoksen resursseja.
– Kun pistämme voimamme yhteen, niin jokaisella pienellä yksiköllä ei tarvitse olla asiantuntemusta ihan jokaisesta erikoisalasta, kiteyttää Turun yliopiston professori Paula Salo.
Vuosituhannen vaihteessa psykologian laitokset alkoivat tehdä yhä tiiviimpää yhteistyötä. Jyväskylän ja Itä-Suomen yliopistoissa opettanut emeritus yliopistonlehtori Aarno Laitila kuvaa Psykonetin muuttaneen opetusta perusteellisesti.
– Siihen asti yhteistyö oli ollut aika satunnaista. Laitokset olivat todella irrallaan toisistaan.
Osaltaan opetusta yhdenmukaisti se, että psykologista tuli 1990-luvulla suojattu terveydenhuollon ammattinimike. Tämä ohjasi voimavaroja kliinisten taitojen opetukseen myös yliopistoissa, joissa opetus oli perinteisesti painottunut esimerkiksi kokeelliseen tutkimukseen.
Perusopintoja yhdessä ja erillään
Tasan 20 vuotta sitten, lukuvuonna 2005–2006, psykologian perusopinnot järjestettiin ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan valtakunnallisesti. Aluksi opiskelijat kokoontuivat yhtä aikaa luentosaleihin eri puolilla Suomea. Luennoitsijan yliopistossa opetusta seurattiin paikan päällä, muissa kaupungeissa videoyhteydellä.
Viime vuosikymmenen lopulla osa luennoista alettiin tehdä suoraan verkkoluennoiksi, joita opiskelijat katsovat itsenäisesti. Paula Salon mukaan kursseista haluttiin tehdä opiskelijaystävällisempiä esimerkiksi jakamalla materiaalia puolentoista tunnin luentotallenteita hallittavampiin kokonaisuuksiin.
Mitä lähiopetuksen puute
opintojen alkuvaiheessa
tekee yhteisöllisyydelle?
Muutoksessa on omat varjopuolensa. Aarno Laitila on huolissaan siitä, mitä lähiopetuksen puute opintojen alkuvaiheessa tekee yhteisöllisyydelle. Puutetta on monissa yliopistoissa pyritty korjaamaan paikallisesti tutkinto-opiskelijoille suunnatuilla tapaamisilla ja harjoitustehtävillä, mutta Laitila pelkää kehityksen vesittävän ajatusta yliopistojen yhteisistä kursseista.
Suomen psykologian opiskelijain liiton (SPOL) koulutuspoliittiset vastaavat Viivi Ryhänen ja Niklas Mattila pitävät Psykonet-yhteistyötä lähtökohtaisesti hyvänä asiana. Yhteiset kurssit tuovat tasa-arvoa yliopistojen välille, ja opiskelijat pääsevät hyötymään eri psykologian yksiköiden asiantuntemuksesta.
Kuva: Oulun yliopisto
Opiskelijat kuitenkin pettyvät usein perusopintojen käytännön toteutukseen. Moni kokee jäävänsä opintojen alussa yksin videoluentojen kanssa.
– Se vaikuttaa merkittävästi ryhmäytymiseen, Ryhänen kuvaa.
Toki opiskelijoiden elämäntilanteet vaihtelevat: alkuvaiheen etäopetus voi helpottaa esimerkiksi toisella paikkakunnalla asuvien arkea.
Tietoa, taitoa ja epävarmuuden sietämistä
Oulun yliopiston professori Mirka Hintsanen painottaa, ettei Psykonetin toiminta rajoitu yhteiskursseihin. Verkostossa tehdään paljon suunnittelutyötä ja pohditaan koulutuslinjauksia. Psykonetin tuki on ollut tärkeää Oulun yliopiston vuonna 2021 alkaneen psykologian tutkinto-opetuksen käynnistysvaiheessa.
– Muut yliopistot ovat kyllä olleet tosi hyvin meitä tukemassa, Hintsanen kiittelee.
Yksi esimerkki yhteistyön hedelmistä ovat 2023 julkaistut valmistuvan psykologin kompetenssit. Psykonetin työryhmän laatimassa dokumentissa on eritelty tietoja ja taitoja, joista psykologin ammatillinen osaaminen rakentuu: tieteelliseen tietoon pohjautuva ajattelutapa, psykologisen arvioinnin taito, interventiotaidot… Kompetenssit ohjaavat opetussuunnitelmien laadintaa ja auttavat osaltaan takaamaan opiskelijoille yhtäläiset valmiudet psykologin työhön.
Myös hallitusohjelmaan kirjattu kaksiportainen psykoterapeuttikoulutus alleviivaa tarvetta yhdenmukaisiin oppimistavoitteisiin. Ajatuksena on, että psykologian tutkinto toisi valmiudet antaa perustasolla toteutettavia lyhyitä interventioita. Hintsanen ja Paula Salo arvioivat tutkinnon tarjoavan nykyisellään hyvät valmiudet lyhytinterventioihin. Tuloillaan oleva muutos kannustaa silti vahvistamaan interventio-opetusta entisestään.
Tuloillaan oleva muutos kannustaa
vahvistamaan interventio-opetusta entisestään.
Kliinisten työelämätaitojen opetuksen riittävyys on opiskelijoiden kestohuolenaihe. SPOLin Ryhäsen ja Mattilan mukaan yliopistojen välillä on eroja siinä, pääsevätkö opiskelijat harjoittelemaan esimerkiksi tutkimusten tekemistä asiakkaille tai lausuntojen kirjoittamista. Jos kaikille halutaan taata aidosti yhdenvertaiset valmiudet työelämään, on opetuksen yhdenmukaistamisessa yhä kehitettävää.
Toisaalta huoleen opintojen riittävyydestä sekoittuu usein opiskelijan yleistä epävarmuutta siitä, ettei hän ole vielä ”valmis psykologi”. Niklas Mattilan mielestä kliinisten taitojen opetukseen panostamisen ohella tulisi pohtia, mikä auttaisi opiskelijoita sietämään epävarmuutta psykologin työssä.
Yhdenmukaista, muttei tasapaksua
Psykologien asema terveydenhuollossa tarkoittaa, että tietyt ydinasiat tulee opettaa kaikille. Jääkö opetuksessa silti tilaa painotuseroille?
Ainakaan vielä psykologian laitokset eivät ole muuttumassa toistensa klooneiksi. Paula Salo kuvaa esimerkiksi Turun yliopiston pitkää kognitiivisen psykologian tutkimusperinnettä, Mirka Hintsanen taas kertoo Oulun yliopiston psykologian yksikön yhteistyöstä tuotantotalouden ja tekniikan opetuksen kanssa. Vaikka tutkinnon perusta ja kliinisten taitojen opetus yhdenmukaistuvat, on yliopistoilla yhä mahdollisuuksia kehittää ja hyödyntää omia vahvuuksiaan.
Kysymys yliopistojen profiloitumisesta jakaa opiskelijoiden mielipiteitä.
Kysymys yliopistojen profiloitumisesta jakaa opiskelijoiden mielipiteitä. Jos tietää jo opiskelemaan hakiessaan suuntautuvansa esimerkiksi työhyvinvoinnin tukemiseen tai kognitiivisen neurotieteen tutkimukseen, on tähän erikoisalaan panostava yliopisto ilmeinen vaihtoehto. Toisaalta erikoistumismahdollisuudet ja yliopistojen painotukset ovat monelle hakuvaiheessa melko epäselviä. Nämä opiskelijat hyötyvät opintojen yhdenmukaisuudesta ja laajoista ristiinopiskelumahdollisuuksista yliopistojen välillä.
– Se tuo joustavuutta, jos saa vielä opintojen aikana miettiä, mitä valitsee, eikä yliopisto itsessään sulje eri vaihtoehtoja pois, SPOLin Viivi Ryhänen pohtii.
Psykologiaa ennen Psykonet-luentoja
Henriette Hämeenaho aloitti psykologian opinnot Turun yliopistossa 1960-luvun loppupuolella, parikymmentä vuotta ennen Psykonet-ajan alkua. Hän valmistui vuonna 1974 ja työskenteli muun muassa nuorisopsykologina Kanta-Hämeen mielisairaanhoitopiirissä ja YTHS:n psykologina Tampereella.
Opintojen alku oli pieni pettymys. Hämeenahoa kiinnosti psykoterapia, mutta kursseilla keskityttiin kokeelliseen tutkimukseen. Tutkinnon ensimmäiset vuodet painottuivat jo tuolloin psykologian teorian ja tutkimuksen ymmärtämiseen.
– Laskutikunkin jouduin ostamaan tilastotiedettä varten, Hämeenaho nauraa.
Myöhemmillä kursseilla hän pääsi viimein syventymään kliinisten taitojen harjoitteluun. Opetukseen saatiin vahvistusta oman yliopiston ulkopuolelta: kognitiivisen psykoterapian pioneeri Antero Toskala ja psykoanalyysiin perehtynyt Risto Fried tulivat Jyväskylän yliopistosta luennoimaan turkulaisille opiskelijoille. Näin tieto kulki yliopistojen välillä jo ennen videoluentoja.
Jälkikäteen ajateltuna Hämeenaho pitää tutkinto-ohjelman rakennetta toimivana. Tutkimuspainotteisten kurssien opettamasta tieteellisestä ajattelusta ja kriittisyydestä oli paljon hyötyä työuralla.
Eroja kliinisten taitojen opetuksessa
Samaa kiittelee Pohjois-Karjalan koulutuskuntayhtymän opiskeluhuollon psykologina nykyisin työskentelevä Arto Mononen. Hän aloitti opintonsa Joensuun yliopistossa 1989 ja valmistui 1990-luvun puolivälissä. Psykonet-toiminta oli jo alkanut, muttei ollut vielä yhtä systemaattista kuin nykyään. Mononen ei itse koskaan päätynyt etäyhteyksillä järjestetyille kursseille.
Yliopistojen erot kliinisten taitojen opetuksessa puhuttivat opiskelijoita menneinäkin vuosikymmeninä. Mononen muistelee opetuksen painottuneen Joensuussa yhteiskunnalliseen näkökulmaan ja ammatinvalinnanohjaukseen.
Joensuun painotukset antoivat hyvät eväät Monosen omalle työuralle. Hän työskenteli pitkään ammatillisen kuntoutuksen parissa ja sote-alan johtotehtävissä. Kaikki alkoi projektipäällikön pestistä mielenterveyskuntoutujien työhönvalmennushankkeessa.
– Se tuntui silloin napsahtavan hyvin omaan koulutukseen, että ei korjata yksilöitä, vaan yritetään luoda työpaikkoja ja työvalmennusmenetelmiä, joista löytyisi sijaa kaikille.
Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 3/2025.
