Psykologit uudisraivaajina: Ammattia rakennettiin hyvinvointivaltion rinnalla

Miten psykologit löysivät paikkansa Suomen työelämässä? Tätä on valottanut hanke, jossa kerätään eläkkeellä olevien psykologien muistoja työelämästä. Työmuistokeräys alkoi vuonna 2020 Psykologiliiton Senioritoiminnan johtoryhmän aloitteesta. Kertyneet kirjoitukset luovutetaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon, josta ne ovat saatavilla opinnäyte- ja tutkimuskäyttöön sekä kaikille muillekin uteliaille. Koossa on jo yli sata kertomusta aiempien vuosikymmenten työelämästä.

Hanketta viime syksyn Psykologipäivillä esitellyt psykologian dosentti Jussi Silvonen kertoo, että tärkein moottori muistokeräykselle on ollut psykologi Sirkku Kivistö, jonka ehdotuksesta Silvonenkin päätyi hankkeeseen mukaan. Heidän lisäkseen hankkeessa ovat mukana Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija Veikka Lavonius sekä joukko Psykologiliiton senioreita, jotka ovat käyneet läpi muistoaineistoa ja tarjonneet vertaiskommentteja. Työryhmä on ollut laaja ja aktiivinen, mukana ovat olleet Marjatta Eskelinen, Anne-Marie Heselius, Henriette Hämeenaho, Ulla Kyrönseppä ja Tytti Riita.

Psykologian historiaa tutkinut Silvonen pitää hanketta ainutlaatuisena juuri siksi, että kyse on kokemusaineistosta. Tyypillisesti psykologien historiaa tutkitaan asiakirjojen ja muiden julkaistujen tekstien pohjalta.

– Tässä saadaan kokemuspohjaista lisäväriä psykologian historiaan.

Psykologia elää psykologin työssä

Jussi Silvonen on huolissaan siitä, että psykologian tieteenalan ja ammatin historia on Suomessa alan koulutuksessa heikommin esillä kuin monissa muissa maissa. Erityisen laiminlyötynä aiheena hän pitää juuri psykologityön kehitystä, sillä ammatilliset käytännöt jäävät usein sivuun historiankirjoituksessa.

Silvonen kertoo yhdysvaltalaisesta tutkijasta Sigmund Kochista, jolle Yhdysvaltain psykologinen yhdistys (APA) antoi 1950-luvulla kunnianhimoisen tehtävänannon: Kochin tuli summata kaikki olemassa oleva psykologian alan tutkimus kattavaksi kirjasarjaksi. Työn edetessä Koch kävi yhä epävarmemmaksi siitä, onko psykologiasta edes teoriassa mahdollista esittää yhtenäistä kokonaiskuvaa.

Epätoivoiseksi käyneen hankkeensa keskellä Koch painotti, ettei psykologiaa voi ymmärtää tarkastelemalla pelkästään alan akateemista tutkimusta. Pitäisi tutkia myös sitä, miten psykologia elää ammatillisissa käytänteissä. Silvonen on samaa mieltä. Psykologi ratkovat työssään jatkuvasti ongelmia, joihin koulutuksen tarjoamat teoreettiset välineet eivät tarjoa suoria vastauksia.

– Jokainen psykologi joutuu tekemään työssään paikallisia ratkaisuja, kehittämään oman ”käyttöteoriansa”.

Käyttöteoriat ovat sekoitusta psykologin koulutuksesta ja omasta ammatillisesta kokemuksesta. Niihin voi liittyä sellaista psykologista tietoa, joka ei ole vielä saanut käsitteellistä muotoa alan akateemisessa tutkimuksessa. Kokemusaineiston kerääminen voi siis tuottaa psykologian perustutkimuksellekin arvokkaita oivalluksia.

Jalkaa hyvinvointivaltion oven väliin

Työmuistoaineistosta voi nähdä, kuinka psykologien asema suomalaisessa työelämässä muuttui hyvinvointivaltion laajentuessa. 1960- ja 70-luvun uudistukset synnyttivät muun muassa peruskoulun ja terveyskeskusjärjestelmän. Psykologit löysivät muiden ammattikuntien rinnalla paikkansa koulujen ja terveyskeskusten työhuoneista. Psykologiammatti vaikuttaa siis muotoutuneen osana hyvinvointivaltion rakentamista.

Silvosen mukaan tämä kytkös on väitöskirjatutkija Veikka Lavoniuksen oivallus, ja tässä kohtaa vielä orastava hypoteesi. Kävisi kuitenkin järkeen, että psykologian kehitys on edennyt pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa erilaisissa puitteissa kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa julkisen sektorin rooli on rajatumpi.

Mitään väistämätöntä kohtalonyhteyttä julkisen sektorin vahvistumisen ja psykologien ammattiaseman vakiintumisen välillä ei toki ole. Muutos edellytti myös sitä, että psykologisen asiantuntemuksen tarve tunnistettiin uudistuksia valmisteltaessa. Kyse oli hyvinvointivaltion edistyksellisestä halusta jalkauttaa nuorta tieteenalaa, jopa enemmän kuin suorasta havaitusta tarpeesta uusiin tehtäviin. Uudistusten aikaan mielenkiinto psykologiaa kohtaan lisääntyi kansainvälisesti, ja lainsäädäntöä valmistelleissa komiteoissa istui asiantuntijoita ja poliitikkoja, jotka olivat voimakkaasti modernisaation kannalla.

– Eihän siinä sitten tarvittu kuin muutama aktiivinen, psykologiaan myönteisesti suhtautuva virkamies koneistossa huolehtimaan siitä, että psykologit otetaan mukaan, Silvonen pohtii.

Eikä psykologiaa toki tyhjästä keksitty. Esimerkiksi ammatinvalinnanohjauksessa psykologialla oli ollut keskeinen rooli jo vuosikymmeniä, ja yliopistoista löytyi alan puolta pitäneitä professoreita, kuten Niilo Mäki, Kai von Fieandt ja Martti Takala.

”Luo itse toimenkuvasi”

Välillä ministeriöiden ja komiteoiden ylätasolla visioidut uudistukset johtivat työpaikoilla hieman surkuhupaisiinkin tilanteisiin. Muistoaineistosta käy ilmi, kuinka psykologi saattoi esimerkiksi pienemmän paikkakunnan terveyskeskuksessa joutua itse nikkaroimaan itselleen paikan työyhteisössä, kun psykologin rooli ei ollut ennestään kenellekään tuttu.

– Lääkäristä tiedettiin, mikä lääkäri on, mutta kun psykologi tuli tiimiin, niin kysyttiin, että ”kuka sinä olet ja mitä sinä teet?”, Silvonen naurahtaa.

Samaa kuvaa Sirkku Kivistö Psykoterapia-lehden (1/2022) kirjoituksessa, johon on koottu katkelmia työmuistoaineistosta. Pahimmillaan esihenkilön kerrotaan todenneen vain ”En tiedä, mitä psykologi tekee. Luo itse toimenkuvasi.” Toisaalta psykologit alkoivat pian muodostaa omia verkostojaan, joiden puitteissa järjestettiin perehdytystä, ohjausta ja koulutuksia. Osa työnantajista arvosti ja tuki tätä toimintaa.

Työmuistojen keruu on edelleen käynnissä. Tavoitteena on, että aineiston pohjalta julkaistaisiin sekä muistelmakirja että tieteellisiä tutkimusartikkeleita. Jussi Silvonen kertoo muistoaineiston herättäneen myös uteliaisuuden siitä, mitä nuoremmilla psykologeilla olisi kerrottavanaan. Senioreidenkin muistoissa näkyy yhteiskunnan muutos vuosikymmenten kuluessa, esimerkiksi ennaltaehkäisevään työhön panostamisen kuvataan hiipuneen 1990-luvun laman seurauksena. Mutta miten ammatilliset käytännöt ovat muovautuneet niiden psykologisukupolvien työssä, jotka ovat aloittaneet uransa vasta tällä vuosituhannella? Ehkäpä tulevaisuudessa saadaan kerättyä vertailukelpoista kokemusaineistoa siitä, kuinka hyvinvointivaltion myöhemmät vaiheet ovat heijastuneet psykologin työhön.