Psykologi tutkijana – onnistuuko kliinisen työn ja tutkimuksen yhdistäminen?

Pystyykö psykologin kliiniseen työhön yhdistämään tutkimuksen tekemistä? Pystyy, mutta se vaatii suunnitelmallisuutta ja vaivannäköä, sanoo syömishäiriöihin erikoistunut psykologi, kliinisen psykologian dosentti ja psykoterapeutti Monica Ålgars.

Ålgars on muun muassa työskennellyt HUSin syömishäiriöyksikössä ja pitää tälläkin hetkellä yksityisvastaanottoa sekä vastaa lääkäriaseman moniammatillisesta syömishäiriötiimistä. 

Kliinikkovuosiensa aikana Ålgars on omien sanojensa mukaan onnistunut aina ”pitämään yhden jalan tutkimusmaailmassa”. Nykyään hän työskentelee osan viikosta Helsingin yliopistolla yliopistolehtorina ja tekee opettamisen lisäksi myös omaa syömishäiriötutkimusta.

Kyse kulttuurista?

Miksi sitten suhteellisen harva psykologi tekee tutkimustyötä ainakaan väitöstyön jälkeen, ja myös kliinisen työn ja tutkimustyön yhdistäminen on harvinaista?

– Ehkä meillä psykologeilla ei ole ollut kulttuuria työn ja tutkimuksen yhdistämiseen kuten lääkäreillä vaikkapa niin, että yliopistosairaaloissa kliinikot olisivat yhtä usein mukana tutkimusprojekteissa ja myös väittelisivät kliinisen työn ohessa. 

Syitä voi löytyä myös ajanpuutteesta ja erillisistä maailmoista.

– Moni kliinistä työtä tekevä on kädet savessa käytännön työssä esimerkiksi kunnissa. Sitten taas yliopistolla on teoreettisia huippuosaajia, joilla ei välttämättä ole paljoakaan kliinistä kokemusta ja kosketusta siihen maailmaan. 

Syömishäiriöalalta Ålgars nostaa esimerkiksi saumattomasta kliinisen ja tutkimusmaailman yhteydestä tutkijakliinikkotyöpaikat Tukholman Karoliinisessa Instituutissa sekä University of North Carolinan käytännöt, joihin hän pääsi tutustumaan vierailevana tutkijana. 

USA:ssa tutkimusyksikkö sijaitsi ihan konkreettisesti yliopistosairaalan osaston ja poliklinikan vieressä.

– Siellähän on yksi maailman parhaimpia syömishäiriöyksiköitä. Tutkimusyksikkö sijaitsi ihan konkreettisesti yliopistosairaalan osaston ja poliklinikan vieressä. Tavoitteena oli aina tarjota näyttöön perustuvaa hoitoa ja hyödyntää tuoreinta tutkimustietoa. Mutta myös niin päin, että osaston ja poliklinikan tapahtumat ohjasivat tutkimuskysymyksiä. Juuri näin pitäisi tutkimusta ja kliinistä työtä integroida.

Ålgars kuitenkin uskoo, että tilanne Suomessakin on muuttumassa ja entistä useampi yhdistää kliinistä työtä tutkimukseen erityisesti yliopistosairaaloissa.

Nöyryyttä sekä tutkijoilta että kliinikoilta

Lääketieteessä puhutaan näyttöön perustuvasta lääketieteestä. 

– Psykologiatiede ei ole samalla tavalla eksaktia kuin luonnontieteet. Sehän on meidän alamme dilemma ja jännite – missä määrin pystymme mittaamaan ja missä määrin kyse on mitattavaksi liian kompleksisesta kliinisestä todellisuudesta?  Kuitenkin jotta myös psykologiatieteessä pystyttäisiin keräämään systemaattista tietoa, jonkinlaisia mitattavia ja operationalisoituja suureita tarvitaan.

Ålgars peräänkuuluttaakin nöyryyttä niin tutkijoilta kuin kliinikoiltakin. Tutkijoilta sen suhteen, missä määrin mitattavaa tietoa löytyy ja kliinikoilta sen suhteen, että omaa toimintaa pitäisi pyrkiä tarkastelemaan mahdollisimman objektiivisesti.

– Mehän tiedämme psykologeina, miten paljon aivot tekevät päättelyvirheitä. Vahvistamme omia toimintamallejamme ja uskomuksiamme ja kiinnitämme hoidossa ja kliinisessä toiminnassammekin huomioita siihen, mikä vahvistaa ennakko-oletuksiamme.

Ålgars kannustaa tutkijakollegoita mahdollisuuksien mukaan lähtemään tutkimusmaailmasta kohti kliinistä maailmaa ja sen tietotaitoa sekä toisinpäin.

– Että me kliinikot siinä määrin, kun työssä ehtii ja jaksaa, yrittäisimme pysyä valppaana tieteellisen tutkimuksen oman alan keskeisistä jutuista ja myös miettiä, voisiko itsekin toisinaan lähteä mukaan johonkin tieteelliseen projektiin.

Tekoäly avuksi tutkimuksen tekoon

It-alan palveluyritys CGI:n innovaatiojohtajan, psykologi Miika Lemisen mukaan tekoäly tulee mullistamaan psykologienkin työn merkittävästi niin tutkimuksen kuin kliinisen työn osalta. 

– Psykologia alana voi hyötyä siitä jopa enemmän kuin monet muut alat. Esimerkiksi kielimallien hyödyntäminen rekisteritutkimuksissa tuo sen, että kaikista kirjatuista teksteistä, kuten esimerkiksi lausuntoaineistoista, voi löytää aivan eri tavalla materiaalia tutkimuksessa hyödynnettäväksi. 

Leminen on aiemmin johtanut HUSin tietohallinnossa yksikköä, jonka vastuulla oli muun muassa tietoallas-, rekisteri- ja muiden tutkimusten tietojärjestelmäpalvelut sekä analytiikan, tiedolla johtamisen ja tekoälysovellusten kehittäminen. 

Lemisen mukaan uudet tiedonhallintamenetelmät mahdollistavat sen, että psykologiatieteessä voidaan tutkia aivan uudenlaisia kysymyksiä. 

– Tutkimusaiheita kannattaa tietysti suunnata sen mukaan, miten aiheen kannalta löytyy mielekkäitä menetelmiä. Uusien menetelmien avulla on mahdollista löytää laadullisista aineistoista säännönmukaisuuksia, ja uusia ja vanhempia tekstejä voi hyödyntää ihan uudella tavalla. Eli laadullisesta aineistosta tulee olemaan mahdollista tehdä kvantitatiivisempia tutkimuksia.

Uusien tiedonhallintamenetelmien myötä psykologiatieteessä voidaan tutkia aivan uudenlaisia kysymyksiä.

Suomessa on yhtäältä varsin tarkkaan säädetty, minkälaisessa ympäristössä rekisteritutkimusta voi tehdä, ja sekin vaikuttaa siihen, minkälaisia työkaluja on käytettävissä. Lemisen mukaan vähitellen tulee kuitenkin saataville yhä enemmän uudenlaisia aineistoja.

Mitä sellaista psykologiassa sitten voisi tutkia, jonka tutkiminen nykyään on vaikeata?

Leminen nostaa esimerkiksi lääketieteen.

–  Lääketieteessä erittäin moni hoitomenetelmä on sellainen kuin on, koska sitä on pystytty tutkimaan rekisteritutkimuksena, esimerkiksi uuden kalliin hoidon vaikuttavuus. Psykologiassakin on omat laaturekisterit, joiden avulla voi olla jo nyt mahdollista todentaa esimerkiksi interventioiden vaikutukset. Ovatko esimerkiksi tiettyjä interventioita saaneet ihmiset viiden vuoden päästä jonkin tuen piirissä? Kaikessa tällaisessa tekoäly helpottaa suuresti.

Toiseksi psykologiankin piirissä tehdään turhia tutkimuksia. 

– Nykyään on usein esimerkiksi niin, että ”tämän tyyppiset potilaat käyvät aina tällaisissa tutkimuksissa”, mutta myöhemmin pystytään rekisterin perusteella todistamaan, että ehkä joku promillen murto-osa hyötyy kyseisestä tutkimuksesta. 

Lemisen mielestä tällä hetkellä tekoälyllä on psykologian alan tutkimuksessa eniten käyttöä ei-rakenteisen tekstimuotoisen tiedon hyödyntämisessä.

Kliinisessä työssä taas tekoäly voisi auttaa paperitöissä.

– Erilaisiin kirjaustöihinhän kuluu ammattilaisilta valtavasti aikaa. Mitä jos 90 % siitä ajasta voisi käyttää muuhun? Esimerkiksi niin, että omien paperimuistiinpanojen perusteella voisi vähän niin kuin tajunnanvirtana antaa selostuksen tekoälylle. Usein hankalinta on jäsentää täsmällinen kirjaus. Tekoäly editoi selostuksen loppuun ja ihminen sitten hyväksyy sen.

Nuoret psykologitutkijat tekevät kansainvälistä yhteistyötä

Tutkijatohtori Mirjam Raudasoja Jyväskylän yliopistosta on mukana yhteisvanhemmuutta tutkivassa kansainvälisessä tutkimushankkeessa, jossa tutkitaan vanhempia Suomessa, Portugalissa ja Japanissa. 

– On uutta ja kunnianhimoista, että samassa hankkeessa vertaillaan samanaikaisesti monia eri maita. 

Raudasoja on väitellyt kesällä 2023 synnytyskokemuksiin liittyen ja on erikoistunut muun muassa vanhemmuuteen liittyvään tutkimukseen. Raudasojan mukaan perhe- ja tasa-arvotutkimuksessa yhteisvanhemmuuden tutkimus on tällä hetkellä pinnalla. 

– Vanhemmuuttahan on tutkittu vaikka miten paljon, mutta se, että tehdään paritutkimusta eli mukana on saman lapsen molemmat vanhemmat, sekä vielä vertaillaan eri kulttuureja, on uutta. 

– Tässä näkyy ehkä sellainen linja, että nykyään vanhemmuus koetaan tasa-arvoisempana kuin aikaisemmin ja että se on myös kulttuurisidonnaista. Tällaiset uusia näkökulmia ja tiedonkeruumenetelmiä yhdistelevät aiheet voivat olla hyvässä asemassa rahoitusta haettaessa omalla erikoisalallani.

Työn ja tutkimuksen yhdistäminen ongelmallista

Raudasojan mielestä yliopistossa kannustetaan opiskelijoita tutkimuksen tekemiseen.

– Yliopisto-opetushan on tutkijoiden antamaa opetusta. Vastavalmistuneilla on monenlaisia polkuja, ja moni haluaa kokeilla kliinistä työtä, itsekin olen niin tehnyt. On sellaisia, jotka tekevät sekä että, esimerkiksi niin, että väitöskirjan jälkeen pidetään vaikkapa toiminimellä vastaanottoa ja sen lisäksi ollaan mukana jossakin tutkimushankkeessa. Uskon, että tutkimus on monille vaihtoehto.

Lääkäreillä työnantaja usein odottaa jatkotutkinnon tekemistä.
Psykologeilla tällaista vahvaa traditiota ei ole.

Raudasojan mielestä olennainen ero psykologien ja lääkäreiden välillä on se, että lääkäreillä työnantaja usein odottaa jatkotutkinnon tekemistä. Psykologeilla tällaista vahvaa traditiota ei ole, vaan usein psykologit joutuvat yksilöllisesti neuvottelemaan työnantajien kanssa ja hakemaan itse rahoitusta tutkimuksen tekemiselle. 

– Kun itse olin ollut muutaman vuoden erilaisissa määräaikaisissa sijaisuuksissa, niin halusin siirtyä akateemiseen maailmaan, koska sijaisena tuntui mahdottomalta saada työnantaja rahoittamaan mielestäni tarpeellisia koulutuksia. Psykologin ammatti on tiedeperustainen, ja sen vuoksi koen erittäin tärkeänä sen, että tieteellisen tiedon seuraamiseen ja kouluttautumiseen on mahdollisuus.

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 3/2025.