Kun neuropsykologian dosentti, HUSin Neurokeskuksen pitkäaikainen johtava neuropsykologi Marja Hietanen kuuli psykologian opintojen alkuvaiheessa neuropsykologian suuntautumisvaihtoehdosta, hänestä tuntui kuin palaset olisivat loksahtaneet paikoilleen.

–  Siitä hetkestä ei ollut paluuta. Käsitellyt ilmiöt, kuten erilaiset kognitiiviset vaikeudet, olivat valtavan kiinnostavia. Tuntui huimalta, että ne saatettiin liittää tiettyjen aivotoiminnan häiriöihin. Kuin lamppu olisi syttynyt päässäni: tämä on ehdottomasti sitä mihin haluan perehtyä.

Hietasen innostus kantoi niin pitkälle, että hän oli valmis palkattomaan harjoitteluun, jotta pääsi mieleiseensä paikkaan HUSin neuropsykologian yksikköön sen johtavan psykologin Ritva Laaksosen alaisuuteen.

Nykyään toimivapaa kliinisestä työstä tutkimustyöhön on mahdollista.

Gradussaan Hietanen tutki liikehäiriösairauksista kärsivien potilaiden kognitiivista toimintaa huomattuaan, että sitä ei aiemmin oltu tutkittu Parkinson-potilaiden kohdalla. Saman aihepiirin tiimoilta syntyi myös väitöskirja, joka oli vuonna 1988 kaikkien aikojen toinen kliinisen neuropsykologian väitöskirja Suomessa. 

Seuraava iso tienristeys uralla oli, kun Hietanen valittiin samanaikaisesti sekä Suomen akatemian nuoremmaksi tutkijaksi että HUS:n neurologian klinikan johtavan psykologin toimeen. Hän valitsi kliinisen työn tutkijan epävarman työn sijaan.

– Yliopistosairaalassa tutkimuksen tekeminen oli onneksi kliiniselläkin puolella täysin mahdollista ja jopa toivottavaa. Sitä kautta pystyin syventymään molempiin osa-alueisiin. 

Johtavana neuropsykologina Hietanen onkin pyrkinyt aina tukemaan tutkimuksen tekemistä.

– Kun aloitin, niiden välillä oli psykologien keskuudessa jopa juopa. Käytännön kliinisen työn ja tutkimuksen yhdistäminen ei ollut tavallista. Nyt on toisin, toimivapaa kliinisestä työstä tutkimustyöhön on mahdollista. Se onkin osaltaan vaikuttanut neuropsykologian yksikön aktiiviseen tutkimustoimintaan.

Jatkuvaa kehittymistä

Hietanen kokee olevansa onnekas ja etuoikeutettu saatuaan seurata neuropsykologian kehitystä pääkallonpaikalla, kuten hän HUSin neurologiakeskusta ja neuropsykologian yksikköä kuvaa. Hänen mukaansa kehitystä on tapahtunut todella monella eri sektorilla.

– Viimeisten vuosikymmenten aikana on kehittyneiden kuvantamismenetelmien avulla ymmärretty uusia perusasioita aivojen toiminnasta. Miten erilaiset kognitiiviset toiminnat ja aivojen eri osat liittyvät toisiinsa. Pienikin aivoverenkiertohäiriö strategisesti merkittävällä kohdalla voi aiheuttaa merkittävää haittaa ja huomattavia oireita. 

Hietasen mukaan 1980-luvulla neuropsykologisessa tutkimuksessa selvitettiin yleensä ainoastaan sitä, onko potilaan toimintakyvyssä ylipäätään viitettä aivotoiminnan häiriöstä. 

Kehittyneiden kuvantamismenetelmien avulla on ymmärretty
uusia perusasioita aivojen toiminnasta.

– Nykyään esimerkiksi muistihäiriöisten potilaiden kohdalla voidaan selvittää, mihin taustasyyhyn, mihin muistisairauteen potilaan oireprofiili sopii. Se tarkkuus, johon neuropsykologinen tutkimus voi vastata, on ihan toinen kuin silloin muutama vuosikymmen sitten. 

Ylipäänsä kognitiivisen toiminnan ja sen vaikeuksien arvioinnin merkitys ymmärretään nykyään paremmin. Neuropsykologian yksikössä on esimerkiksi kehitetty Helsinki-malli työikäisten aivoverenkiertohäiriöpotilaiden kognitiivisen toimintakyvyn akuutiksi arvioimiseksi. 

– Eli arviointi kuuluu olennaisesti potilaan hoitoketjuun. Käytäntö on herättänyt kansainvälisestikin paljon huomiota. Meillä ollaan tässä suhteessa todella edistyksellisiä ja ymmärretään kognitiivisen toiminnan arvion tärkeys paremmin kuin jopa joissakin yliopistosairaaloissa muualla!

Myös hoitomenetelmät kehittyneet

Ei ainoastaan kuvantamis- ja muiden tutkimusmenetelmien kehitys ole ollut käänteentekevää, vaan sitä on ollut myös hoitomenetelmien kehitys.

– Esimerkiksi aivoinfarktin liuotushoidot ovat saaneet aikaan sen, että aivoverenkiertohäiriöpotilaiden kognitiiviset oireet ovat lieventyneet huomattavasti verrattuna esimerkiksi 1980-luvun alkuun.

Aiempaa lievemmät oireet eivät kuitenkaan välttämättä helpota neuropsykologin työtä. 

Helsinki-malli kehitettiin työikäisten aivoverenkiertopotilaiden kognitiivisen toimintakyvyn akuutiksi arvioimiseksi.

– Tutkimusmenetelmien on siksikin koko ajan kehityttävä, jotta ne pystyvät havaitsemaan lievemmätkin häiriöt. Se on todella tärkeää siksi, että vaatimukset kognitiivisille toiminnoille ovat kasvaneet, ja pienetkin häiriöt esimerkiksi tarkkaavaisuudessa voivat estää työnteon. Kognitiivisten muutosten varhainen diagnosointi helpottaa jatkotoimenpiteiden suunnittelemista.

Hietasen mukaan myös potilaiden yksilöllisten erojen huomioon ottaminen on olennaista. 

– Tietyllä aivojen kohdalla oleva aivoinfarkti vaikuttaa eri potilailla eri tavoin riippuen potilaan yksilöllisestä taustasta, kuten esimerkiksi koulutuksesta, iästä ja psykososiaalisesta tilanteesta.  Neuropsykologin asiantuntemusta on ymmärtää näitä eroja, eli mitä tietty vamma tai sairaus tarkoittaa juuri tämän potilaan kohdalla.

Kohti yhteistyötä

Hietanen kiittää koko ajan parantuvaa yhteistyötä muiden neuroalan asiantuntijoiden, erityisesti neurologien, kanssa. Yhteistyötä tehdään myös muiden lääketieteen alojen sekä esimerkiksi teknologian asiantuntijoiden kanssa. Hän uskoo, että tulevaisuudessa myös esimerkiksi genetiikan tutkijat voivat avata uusia yhteistyökuvioita.

Hietanen odottaa, että digitaaliset välineet tuovat diagnosointiin aivan uudenlaisia mahdollisuuksia. 

Digitaaliset välineet tuovat
diagnosointiin aivan uudenlaisia mahdollisuuksia. 

– Kehitteillä on myös menetelmiä, jotka hyödyntävät virtuaalisen ja lisätyn todellisuuden mahdollisuuksia. Ne voivat avata uusia mahdollisuuksia kuntoutukseen.

On mahdollista, että tulevaisuudessa neuropsykologisia menetelmiä voidaan käyttää myös kognitiivisen toimintakyvyn seuraamisen, kun perinteisesti on tutkittu sitä, minkälaisia muutoksia aivotoiminnan häiriö aiheuttaa. 

– Sitä kautta voitaisiin pystyä tekemään oikea-aikaisia varhaisia interventioita. Esimerkiksi keski-iässä voidaan jäljittää tiettyjä riskimerkkejä kognitiiviseen heikentymiseen. 

Työ jatkuu

Hietasen mukaan hänelle ei ole koskaan monen kymmenen vuoden aikana tullut tunnetta, että ”tämä on nyt nähty”. 

– Neuropsykologia on alue, jossa tapahtuu koko ajan, koskaan ei voi hallita kaikkea. Potilailta oppii koko ajan uusia asioita ja saa uudenlaisia ajatuksia.

Eläkkeellä Hietanen jatkaa jonkin verran potilastyötä ja osallistuu tutkimushankkeisiin, jotka on aloitettu työn aikana. Toinen jalka on siis edelleen neuropsykologian kentässä.

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 3/2025.