OPISKELIJAELÄMÄÄ
Onko meillä aikaa miettiä, mitä ihmisyydellemme kuuluu?
Julkaistu:
Teksti Kian Ryhänen
Olen kesän ajan miettinyt, millaiseksi ihmiseksi olen opiskeluaikanani tullut ja millaiseksi tahtoisin ammattilaisurani aikana kasvaa. Opintojen alusta asti olen dissektoinut kysymystä siitä, millainen psykologin tulisi olla ja seurannut kiinnostuneena aina uudestaan pinnalle pulpahtelevia keskusteluja psykologin neutraliteetista: millaisia vaatteita töissä saa käyttää, saako olla somessa, voiko ottaa kantaa, haittaako jos on poliittinen, entä jos esiintyy twerk-ryhmässä?
Kun kuukausi sitten luin yhdysvaltalaisen runoilija Andrea Gibsonin kuolemasta, pysähdyin lukemaan kuolinviestin yhteyteen liitettyä Gibsonin kirjoittamaa lausetta, jossa hän totesi elämässään tavoitteena olevan saada sydän, joka on kuin laskuvarjo, joka aukeaa aina ajallaan. Jollain tapaa tuo lause viilsi – olenko keskittynyt aivan vääriin asioihin? Yrittänyt opetella vitosen arvoisesti jokaisen koealueen. Keskittynyt painamaan mieleeni interventiotekniikat, regressiosuorat, neuronien toiminnan. Mutta olenko muistanut samalla vaalia ihmisyyttäni, tärkeintä työkaluani?
Goals: to have a heart like a parachute
that always opens in time
En väheksy kirjoista ja tutkimuksesta tulevan tiedon merkitystä. Yliopisto ei kuitenkaan ole opettanut minulle juurikaan ihmisyyteni kehittämisestä ja sen arvosta osana ammattitaitoani. Sitä on sen sijaan kehittänyt lukulistojen ulkopuolinen kirjallisuus, aktivismi, ystävyys ja erilaisten ihmisten kokemusten kuunteleminen.
Ehkä jos lakkaisimme obsessoimasta neutraliteettimme tilan kanssa, voisi meille jäädä aikaa miettiä, mitä ihmisyydellemme kuuluu, ja onko meille kehittynyt sen sijaan ubuntua,jonka Desmond Tutu määritteli seuraavasti: “Ihminen, jolla on ubuntua, on avoin ja saatavilla toisille. Hän vahvistaa muita eikä koe oloaan uhatuksi toisten kyvyistä ja hyvyydestä. Hänellä on vakaa itsevarmuus, joka tulee tiedosta, että hän on osa suurempaa kokonaisuutta. Hän heikentyy, kun toisia nöyryytetään ja halvennetaan tai kun toisia kidutetaan, sorretaan ja kohdellaan vähempiarvoisina.”
Viimeisen opiskeluvuoteni aion pyrkiä ravitsemaan ihmisyyttäni. Kääntymään enemmän toisia kohti sekäolemaan läsnä. Olemaan kääntämättä katsettani pois nähdessäni kärsimystä ja tuntemaan siitä seuraavaa kipua, kun muistan, että minua ja gazalaista opiskelijaa erottaa toisistamme vain sattuma.
“I opened and opened
until I could imagine that the pain was the sensation of my spirit
not breaking,
that my mind was a parachute that could always open
in time,
that I could wear my heart on my sleeve andnever grow out of that shirt.”
– Andrea Gibson
Kirjoittaja on Turun yliopiston psykologian opiskelijoiden ainejärjestö Fobian jäsen.
Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 3/2025
