Minustako vanhempi?

Teininä hoidin iltapäivisin naapurin taaperoa ja vietin kesäni rippileireillä itseäni nuorempien teinien kanssa. Koin suurta ylpeyttä siitä, että minä saatoin olla luotettavan isosiskon roolissa jollekin toiselle edes hetken aikaa. Kasvoin vähitellen itse ja huomasin nuorisotyössä muuttuvani yhdeksi aikuisista isosisaruksen sijaan. Irtauduin lukion jälkeen tutusta, turvallisesta arjesta ja olin yhtäkkiä au pairina pienille lapsille vanhemman sijainen, vaikka vielä teini itsekin.

Istuin toisella puolella maailmaa kovalla parketilla neuvottelemassa nirson kaksivuotiaan kanssa iltapalan välttämättömyydestä. Pikkusankarin isoveli kiipesi sohvan selkänojaa ja käynnisteli tarmokkaasti itkupotkuraivaria, sillä lastenohjelma Bluey oli suljettu televisiosta. Host-äitini huokaisi ja sanoi, etten varmaan koskaan haluaisi omia lapsia tämän arjen koettuani. Se olisi voinut pitää paikkansa, mutta totesin, että tämä on paljon helpompaa näin, kun lapset eivät ole omiani. Pääsin vanhemmuuden vauvauintiin, kun moni muu päätyy hyppäämään suoraan altaan syvään päätyyn.

Palattuani Suomeen pääsin opiskelemaan psykologiaa ja jatkoin kesäisin nuorisotöitä. Tenttikirjoja lukiessani pohdin niitä vanhempia ja lapsia, joita olen itse saanut nähdä. Psykologian tieto ja omat kokemukseni muokkasivat toinen toisiaan. Miten kiinnostavaa olikaan ymmärtää paremmin, mitä lapset vanhemmiltaan kaipaavat. Moni asia tuntui jo yllättävän tutulta, mutta samalla opin koko ajan lisää lapsista, nuorista ja itsestäni heidän kauttaan.

On selvää, ettei muutama vuosi psykologian opintoja minusta äitiä tee. Ei edes työurallinen ihmisten parissa. Eräs opettajamme sanoi hyvin, ettei psykologi mikään mallivanhempi ole. Myös psykologivanhemmat sanovat ja tekevät arjessaan asioita, joita kiintymyssuhteita tutkiva kollega ei todellakaan suosittelisi.

Tähänastisen elämäni läpi olen kuitenkin rakentanut tietynlaista tulevaisuuden vanhempi -identiteettiä jo kauan ennen kuin vanhemmuuden todellisuus on minulle ajankohtaista. Psykologian opinnot ovat olleet siinä suuri ja antoisa osa. Toisaalta oppiessani lisää ymmärrän, kuinka vähän tiedän.

Niin kuin jokainen psykologi, on jokainen psykologivanhempikin oma epätäydellinen, inhimillinen itsensä. Toivottavasti jokin päivä minäkin kuulun tuohon vanhempien joukkoon. Toivottavasti virheistä ja epävarmuudesta huolimatta nukkekodilla leikkivä lapsiminäni, innokas teiniminäni ja nykyinen opiskelijaminäni hymyilisivät, jos näkisivät minut silloin.

Kirjoittaja on Tampereen yliopiston psykologian opiskelijoiden ainejärjestö Cortex ry:n puheenjohtaja.