Narsismin aikakausi – missä vaiheessa itsekkyydestä tuli tavoite?

ITSEKKYYDEN AIKA – 
MITEN YLTIÖYKSILÖLLINEN KULTTUURIMME SAI MEIDÄT VOIMAAN PAHOIN
LIISA KELTIKANGAS-JÄRVINEN
WSOY 2026

Liisa Keltikangas-Järvinen pureutuu ja pohtii kirjassaan sitä, miksi voimme huonosti yhteiskunnan kehityksestä huolimatta. Mielenterveysongelmat ovat pitkien sairaslomien yleisin syy ja THL:n tilastojen mukaan alle 35-vuotiaiden sairaspoissaoloista yli 60 prosenttia on mielenterveydellisiä. 

Keltikangas-Järvinen on suomalaisen temperamenttitutkimuksen uranuurtaja, ja hänen tutkimustietoon perustuvat tietokirjansa ovat olleet yhteiskunnallisia keskustelunavauksia. Tämä kirja ei jää edellisten varjoon.

Ihmiskäsityksen muutos kohti individualismia on johtanut askel askeleelta itsekkyyteen ja mielihyväperiaatteen mukaan elämiseen. Taaperoikäisen tunne-elämän ilmaisu on astunut aikuisten käytöksen areenalle.  Toisten huomiointi, kuuntelu ja vastavuoroisuus ovat jääneet taustahuminaksi. Kiltteydestä on tullut kirosana. Minäkeskeisyys on johtanut minäprojektiin ja ”minun juttuni” etsintään tavalla, joka on karannut otteestaan. 

Saatetaan iloisina kertoa, miten kompromissien aika on ohi, tai ilmoitetaan: jatkossa keskityn vain itseeni.  Enää ei kysytä, onko jokin oikein tai väärin, vaan: miltä tuntuu? Tunteiden ilmaisu on keskeisempää kuin niiden kontrolli. Vihapuhe sallitaan rehellisyyden nimissä, eikä seurauksista piitata. Toisten ihmisten arvoa arvioidaan hyötynäkökulmasta, eikä yhdessäolo enää palkitse. 

Peilinä käytetään sosiaalista mediaa, vieraiden ihmisten palautteesta haetaan tunnustusta, ja itsetunto kytkeytyy siihen. Loukkaantumisherkkyys on korkealla. Lähiomaiset, vanhemmat ja sisarukset saatetaan rajata oman elämän ulkopuolelle, jos heidät koetaan ärsyttäviksi. Se, mikä ennen liitetiin narsistiseen persoonallisuushäiriöön, onkin normaalia ja jopa tavoiteltavaa. 

Tunteiden ilmaiseminen ei ole johtanut niiden kanssa toimeen tulemiseen.

Kirja iskee suoraan nykyajan ytimeen. Psykologin näkökulmasta on huolestuttavaa, miten itsekkyyden korostus normalisoituu ja meille piirtyy kuva ihanneihmisestä, joka kenties mukailee yllä kuvattua tapaa olla. Tätä vasten piirtyy kuva suomalaisista, jotka ennen olivat alistuneita ja sodanjälkeisten sukupolvien kasvattamia, perhesuhteissaan traumatisoituneita. Vapautuminen näistä on kääntynyt toiseen ääripäähän. Nyt suuntaudutaan maailmaan tunne edellä. Kaikkeen tarjotaan syyksi tunteiden tukahduttamista ja korostetaan niiden ilmaisemista, mutta tunteiden ilmaiseminen ei ole johtanut niiden kanssa toimeen tulemiseen. Sen sijaan tunteiden säätely ja kontrolli ovat jääneet pienen lapsen kehitystasoa vastaavalle tasolle.      

Kirjoittajan mukaan menneinä aikoina arvioitiin käytöstä, mutta nykyään arvioidaan persoonallisuutta. Sosiaalisuutta korostetaan esimerkiksi koulussa ja se vaikuttaa oppilaan arvosanoihin, vaikka se on synnynnäinen temperamentin piirre, eikä sillä ole tekemistä osaamisen kanssa. Myös rekrytoinnissa korostetaan sosiaalisuutta, vaikka se ei olisi yhteydessä tehtävän onnistuneeseen hoitamiseen.  Kirjoittaja nimittää tätä persoonallisuussyrjinnäksi. 

Kyseessä on ekstroversion katteeton arvostus. Unohdetaan, että ekstroverttius ei takaa sosiaalisia taitoja. Aktiivisuus tarkoittaa pöhinää, mutta se ei kerro aikaansaamisesta. Introvertin syrjintä tulee esiin esimerkiksi rekrytoinnin eri vaiheissa ja työelämässä. Ensin luokitellaan ja sitten sijoitetaan stereotypioita. Esimerkiksi introvertti ei saa samasta työstä yhdenvertaista palautetta ja se johtaa negatiiviseen mielialaan. Tulos tulkitaan siten, että introvertti ei pärjää eikä menesty. Asiat tehdään ja jopa työolosuhteet järjestetään ekstroverttien ehdoilla. Ekstroverttien suosiminen ja introverttien syrjiminen saattaa laskea kansantaloutta, pohtii Keltikangas-Järvinen. Unohdetaan, että sosiaalisuus ei ole sama asia kuin sosiaaliset taidot. Jatkokysymys on se, mitä sosiaalisilla taidoilla tarkoitetaan? Siitä on kirjassa lisää.  

Sosiaalisuus ei ole sama asia kuin sosiaaliset taidot.

Kirjoittaja pohtii myös sitä, mistä nuorten pahoinvointi johtuu? Tarjotaan tukea ja terapiaa, ja yksilöä pidetään ongelmallisena. Sen sijaan ei mietitä riittävästi sitä, miksi koulua tai yhteiskunnan rakenteita ei muuteta lapsille ja nuorille soveltuviksi.

Mielestäni jokaisen psykologin tulee lukea tämä kirja ajatuksella ja ehkä useampaankin kertaan. Miten me psykologeina reagoimme siihen, että sosiaaliset taidot, vastavuoroisuuden kyky ja niiden arvo vähenevät? Tuemmeko sitä vaivihkaa itsekin? Entä mihin suuntaan interventiomme rohkaisevat asiakkaitamme? Miten arvotamme asiakkaidemme ihmissuhteita? 

Psykologeina meidän tulee olla tietoisia siitä, mitä teemme, missä kohtaa nyökkäilemme tai konfrontoimme kohdatessamme verkostojemme ilmiöitä. Se ei ole helppo tai miellyttävä kysymys, jos sitä syvemmin ajattelee. Se herättää kysymyksen, mihin lopulta päädymme? 

Kirjaesittelyn kirjoittaja on terveyspsykologian erikoispsykologi ja kouluttajapsykoterapeutti.