Kurkistus sosiopaatin mieleen 

MINÄ OLEN SOSIOPAATTI. MUISTELMAT
PATRIC GAGNE
SUOMENTANUT PINJA MIKKONEN
ATENA 2026

Patric Gagne kertoo huomanneensa jo varhain, ettei hänellä ollut samanlaisia syyllisyyden, katumuksen tai häpeän tunteita kuin muilla. Sen sijaan hän koki eräänlaista apatiaa, kaikenkattavaa välinpitämättömyyttä. Kyse ei ollut hänen mukaansa siitä, ettei hän välittänyt mistään, vaan siitä, ettei hän välittänyt siitä, että ei välittänyt mistään. 

Apatia kasvoi vähitellen olotilaksi, jota hän kutsuu paineeksi. Paine helpottui parhaiten satuttamalla muita. Kouluiässä Gagne muun muassa survaisi lyijykynän koulutoverinsa ohimoon, lukitsi kavereita koulun vessaan, näpisteli ja kuristi kissaa nähdäkseen, mitä tapahtuu. Kaverit välttelivät häntä, koska hän oli erilainen eikä reagoinut tunteellisesti. Myöhemmin hän harrasti taloihin murtautumista ja autojen varastamista käyttöönsä. Hän myöntää kirjassa avoimesti, että kykenisi väkivaltaan. Tämän hän kuitenkin kielsi itseltään listaamalla ykköstavoitteekseen sen, että muita ei saa vahingoittaa. 

Vanhana psykopatiatutkijana kiinnostuin kirjasta, koska siinä vilahteli tuttuja nimiä aina Hervey Cleckleyn klassikkoteoksesta ”The Mask of Sanity” psykopatian Psychopathy Checklist (PCL) -piirrelistaan asti. Olisiko todella mahdollista saada ensi käden tietoa siitä, miten tunteeton ihminen itse kokee tilanteensa? Onko ylipäätään mahdollista, että psykopatiasta kärsivä kirjoittaisi pitkäjänteisyyttä vaativan ja totuudenmukaisen muistelmateoksen?

Gagnellekin tehtiin nuorena PCL-seula, jossa hän sai keskimääräistä korkeamman pistemäärän. Tämä ei riittänyt psykopatia-arvioon, mutta Gagnen persoonallisuus täytti asiantuntijan mielestä sosiopatian kriteerit. Gagne itse kuvaa, että sosiopatia, psykopatia ja antisosiaalinen persoonallisuus ovat tavallaan saman värin eri sävyjä. Sosiopaatti eroaa hänen mielestään psykopaatista siinä, että sosiopaatti kykenee tuntemaan esimerkiksi ahdistusta ja voi kehittyä tunteiden tunnistamisessa ja kokemisessa, kun taas psykopatiassa se näyttää mahdottomalta.

Gagne teki väitöskirjansa sosiopatiasta, kävi terapiassa ja teki mielellään töitä terapeuttina, vaikka tiesi, ettei kykene empatiaan. Aluksi hän vastusti ajatusta, että hänen pitäisi tehdä opintoihin kuuluvat pakolliset harjoittelut, koska kukapa haluaisi terapeutikseen sosiopaatin. Silti hän koki terapiassa ja terapiatyössä kehittyvänsä tunteiden ymmärtämisessä ja omienkin tunteidensa kokemisessa. Hänestä oli palkitsevaa, kun hän terapeutin työssä pystyi tarkkailemaan toista ihmistä samaan tapaan kuin hän aiemmin nuoruusiässä oli tarkkaillut sosiaalisia tilanteita ja pyrkinyt omaksumaan normaalia vuorovaikutusta ja matkimaan ihmisten keskustelutapoja, eleitä ja ilmeitä. Aiemmin hän vaelteli taloissa, joihin murtautui, mutta nyt hän kuvasi pääsevänsä vaeltelemaan vapaasti toisten mielissä. 

Lopulta Gagne erikoistui terapiatyössään ihmisiin, joilla oli samantyyppisiä sosiopatian oireita kuin hänellä itsellään. Hänen mukaansa myös sosiopaatteja voidaan hoitaa ja on väärin, että sosiopaatteja leimataan ja käsitellään ”pahoina”, vaikka kyse on persoonallisuuden häiriöstä ja apua tarvitsevista ihmisistä. 

Gagnen omassa elämässä rakastuminen hänen vastakohtaansa, tunteelliseen ja herkkään Davidiin oli ratkaiseva muutos, joka hillitsi hänen painettaan käyttäytyä väärin ja tehdä pahoja tekoja. Rakkauden tunne ei ehkä ollut samanlainen kuin muilla, mutta Gagne koki tulleensa täysin hyväksytyksi vaillinaisista tunnereaktioistaan huolimatta. Myöhemmin pariskunta sai lapsia, ja myös suhteessa lapsiin Gagne joutui tekemään työtä tunteiden eteen, koska ne eivät olleet hänelle luontaisia. 

Kirjaa lukiessa tulee mieleen, että sosiopatian ja psykopatian taustalla olisikin jonkinasteinen autistinen häiriö, joka kasvuympäristön vaikutusten muokkaamana voisi suuntautua eri tavoin. Jos kasvuympäristö on vahingollinen, riski rikolliseen ja antisosiaaliseen käyttäytymiseen voisi olla suuri. Jos kasvuympäristö tarjoaa tukea, kehityspolku voi olla suotuisampi. Gagne kasvoi eroperheessä, jossa kirjan perusteella äidin ohjaus ja tuki oli myönteistä. Sen sijaan isästä piirtyy erilainen kuva. 

Kirjaesittelyn kirjoittaja on psykologi, psykoterapeutti, PsT sekä oikeus- ja kriminaalipsykologian dosentti.