Syyllisyyden, sovituksen ja anteeksiannon ikuiset teemat

TALVIKAPPELI
JOEL HAAHTELA
OTAVA 2026

Sain juuri päätökseen Talvikappelin toisen lukukerran. On pitkäperjantai ja mielessäni elää teoksen tarina freskomaalarista ja hänen oppipojistaan. Ympärillä riehui tappava tauti, rutto, mutta herttuan tilaama työ, hämyisän kappelin seinien maalaus, toteutetaan ammattitaidolla. Seinille piirtyvät pääsiäisen ajan tapahtumat ja taustalla kulkee tarina ihmisen kalvavasta ja salatusta syyllisyydestä. 

Menneisyyden kohtaamisesta mahdollisuus uuteen

Oman syyllisyytensä kanssa kamppaileva signora, herttuan puoliso, on mykkänä seurannut maalausten valmistumista, samoin kuin elämää ympärillään. Menetyksen kipu on sulkenut suun. Onko vaiteliaisuus rangaistus itselle vai kyvyttömyyttä liittyä keskusteluun? Mestari taas maalaa kavaltajalle, Juudakselle, omat kasvonsa. Kuumeinen aherrus, tai oman syyllisyyden kohtaaminen, saa mestarin sairastumaan. Mitä mieli ei pysty käsittelemään, sen ottaa ruumis kantaakseen. 

Haahtela ei kuitenkaan jätä kertomusta syyllisyyteen. Hän johdattaa lukijansa lempeästi henkilöhahmojen kautta kohtaamaan menneisyyden painoa. Ja ennen kaikkea näyttää mahdollisuuden mennä eteenpäin. Sovitus ja anteeksiantaminen avaavat uuden tien. Siipirikko leivonen voi parantua mestarin oppipojan hellässä huolenpidossa ja päästyään siivilleen laulaa jälleen ihanasti.

Kirjassa näytetään mahdollisuus jatkaa matkaa rikkinäisenä mutta riittävästi toipuneena.Väistämättä ajatukseni menevät myös siihen, miten turvallisessa vuorovaikutussuhteessa voi kohdata oman menneisyytensä ja sitä kautta päästä taas eteenpäin. Ei historiansa unohtaneena, vaan sitä paremmin ymmärtäen. 

Yhteys toisiin ihmisiin

“Matteon laulu tuo mieleeni seitsemän laupeuden tekoa, jotka mestari Filippo takoi päähäni: Anna vettä janoiselle. Anna ruokaa nälkäiselle. Anna yösija kodittomalla. Vieraile vangitun luona. Lohduta sairasta. Vaateta alaston. Hautaa kuollut” (s. 150).

Paitsi yksilöpsykologiaa voi Haahtelan teoksessa nähdä myös yhteiskunnallisen kulman. Freskomaalarin oman mestarin opetus laupeuden teoista on velvoittava. Viestinä on, ettei heikommassa asemassa olevaa saa hylätä. Ihmiset elävät yhteydessä toisiinsa.

Kirjailija hahmottelee ihmisyyden kipukohtia yksinkertaisin mutta täysin lausein. Samalla tarina viedään riittävän kauas, ruttoajan Italiaan, niin että lukijan on helpompi lähestyä vaikeita teemoja. Asiat eivät tapahdu tässä ja nyt, eivät tule liikaa kohti. Maantietellinen ja ajallinen etäisyys luo tilaa ajatella ja kokea. Haahtelan kirjat ovat rakenteeltaan ilmavia. Vaikka hän selkeästi vie tarinaa, sen lopun voi jokainen kuvitella mielessään. 

Kirjaesittelyn kirjoittaja on psykologi, psykoterapeutti ja kulttuurimedia Kuiskeen toimittaja.