Diagnoosi, josta tuli identiteetti

PSYKOLOGIAN VALLAN KUMOUS
ANSSI BWALYA, JULIA SANGERVO, MARJUKKA AJAKAINEN
VASTAPAINO 2026
 

Katse kääntyy sisäänpäin, ihmiseen itseensä, vaikka monet kuormituksen lähteet ovat yksilön ulkopuolella ja tarvittaisiin kipeästi yhteisöllistä voimaa aikamme ongelmien selättämiseksi. Kirja ehdottaa suunnanmuutosta pois yksilöiden yhä tarkemmasta diagnosoinnista ja hoitamisesta kohti yhteiskunnallisten ja työelämän olosuhteiden korjaamista, yhteisöllisyyden vahvistamista ja luontoyhteyden palauttamista.

Kaiken taustalla kaupalliset intressit

”Tänä päivänä Jeesus saisi diagnoosin ja 8-osaisen Netflix-sarjan” Tuomas Kyrö (Suomen Kuvalehti).

Vesa Talvitien mukaan terapiakulttuuri ja media elävät symbioosissa. Media saa terapiapuheesta yleisöä kiinnostavaa sisältöä, erityisesti julkisuuden henkilöiden kertomuksia omista ongelmistaan, traumoistaan ja diagnooseistaan. Nämä tarinat puolestaan lisäävät kiinnostusta mielenterveysaiheisiin ja luovat kysyntää erilaisille terapioille, valmennuksille ja asiantuntijapalveluille, joissa monille kyse on toimeentulosta. Kaupallinen logiikka on yksinkertainen: myynti perustuu siihen, että ihminen oppii näkemään itsessään tai elämässään puutteen, johon tarjottu tuote lupaa ratkaisun.
 
Havainnot näkyvät myös kustannusmarkkinoilla: erityisesti ADHD-aiheisia kirjoja ja populaaripsykologisia teoksia julkaistaan runsaasti. Psykiatri ja kirjailija Joel Haahtela on kuvannut suomalaista nykykirjallisuutta osuvasti ”traumapalvonnan pyhätöksi”. Ilmiö liittyy laajemmin tunteidenilmaisukulttuuriin (culture of emotionalism), jossa omien ongelmien ja diagnoosien näkyvä jakaminen on sekä sosiaalinen normi että keino kilpailla huomiosta. Sosiaalisessa mediassa seuraajat ottavat esimerkkiä julkisuuden henkilöistä ja toistavat samaa kerrontaa tavoitellen näkyvyyttä ja hyväksyntää. Itsediagnosointia harjoittavat varsinkin korkeasti koulutetut naiset, jotka ovat aktiivisia sosiaalisessa mediassa (Neumann, Steiner-Hofbauer ym., 2025).

Diagnoosi, joka antoi identiteetin

Psykiatrisista ja neuropsykiatrisista diagnooseista on monille tullut muutakin kuin kliinisiä työkaluja: laajemmassa yhteiskunnallisessa kehyksessä sairaudesta tai diagnoosista on muodostunut identiteetti, paikoin jopa tavoiteltava sellainen. Ihmisillä on luontainen taipumus identifioitua erilaisiin ryhmiin. 
 
Perinteisesti identiteettiä on rakennettu esimerkiksi asuinpaikan, työn, harrastuksen tai poliittisen suuntauksen perusteella. Nykyisessä someympäristössä identiteettiä tarjotaan yhä useammin neuroepätyypillisyyden tai erityisherkkyyden kaltaisten piirteiden kautta, joiden ympärille alkaa muodostua omia some- ja kulttuuriyhteisöjä. Tällöin diagnoosilla tai itsediagnoosilla voi olla merkittävä yhteisöllinen merkitys.
 
Sosiaalinen media ja trendinomaiset itsediagnosoinnit ovat tehneet poikkeavuudesta ja haavoittuvuudesta pääomaa somessa. Terapiakulttuuri saattaa lisätä huolestuneisuutta ja heikentää yksilön itsenäisyyttä. Tällainen kulttuuri voi normalisoida toimintakyvyttömyyttä ja vahvistaa käsitystä ihmisestä ensisijaisesti hauraana. 
 
Psykologian ydintehtävänä tulisi olla resilienssin ja kriisinkestävyyden vahvistaminen sekä ihmisten ohjaaminen kohti yhteisöllistä toimintaa. Näitä taitoja ei tarvita ainoastaan opiskelussa tai työelämässä, vaan ennen kaikkea nopeasti muuttuvassa ja yhä epävarmemmaksi käyvässä maailmassa. Sisäänpäin kääntyneisyys on defenssi.

Voimavarana yhteisöllisyys 

 Yhteisöllisyys voi parhaimmillaan olla voimavara, jos se suuntautuu yhteiseen hyvään ja edistää vaikkapa kaikille ”aivoystävällisempiä” opiskelu- ja työympäristöjä. Nykyiset toimintaympäristöt tuottavat valtavasti ongelmia ihmisen keskittymiselle ja itsesäätelylle. Informaatiotulvaa pitäisi rajata, melua, keskeytyksiä ja kiirettä vähentää.
 
Psykiatristen näkökulmien, yksilökeskeisyyden ja diagnoosien näkyvyys on lääketeollisuuden etujen mukaista. Lääketeollisuus hyötyy erityisesti identiteettien psykiatrisoitumisesta ja lievienkin ongelmien diagnosoinnista. Diagnoosikriteereiden laajentuessa tapahtuu myös ylidiagnostiikka. Ylidiagnostiikka voi ilmetä virhediagnooseina henkilöille, jotka eivät täytä kriteerejä, tai vain vähäisesti toimintakykyä heikentävien piirteiden diagnosointina (Liao L, Fombonne E., 2026).
 
Psykologeilla olisi mahdollisuus tarjota huomattavasti nykyistä laajempia ja yhteisöllisempiä kehyksiä ihmisten hyvinvoinnin ymmärtämiseen. Juni Sinkkonen ja Julia Sangervo tuovat keskusteluun yhä vahvemmin ympäristö- ja ekopsykologisia näkökulmia. Elämme yhä kauempana luonnosta, vietämme enemmän aikaa yksin ruutujen äärellä ja liikumme vähemmän, mikä ei ole ihmiselle lajityypillistä. Kun tähän yhdistyy suorituskeskeinen digitaalinen kulttuuri, jossa arvoa mitataan tuottavuudella ja menestyksellä, ei ole yllättävää, että voimme huonosti.
 
Kirjassa varoitetaan myös psykologian alan politisoitumisesta ja polarisoitumisesta. Kelan terapiapalvelujen käyttäjistä valtaosa, noin 75 %, on naisia. Samaan aikaan miesten kokemuksille ja kysymyksille on syntynyt omia, osin akateemisen psykologian ulkopuolisia tulkintakehyksiä niin sanotuissa manosfääreissä. Näissä yhteyksissä on kehittynyt vaihtoehtoinen psykologinen puhetapa, jota edustaa esimerkiksi Jordan Peterson. Ilmiö heijastaa sitä, miten psykologinen ajattelu on jakautumassa sukupuolittuneisiin ja ideologisiin suuntiin, mikä osaltaan kärjistää keskustelua ja kaventaa jaettua ymmärrystä mielenterveydestä ja hyvinvoinnista.

Ymmärrys kokonaisuudesta, ei vain oireista

Teos tuo esiin vaihtoehtoja diagnoosikeskeiselle ajattelulle, kuten kliinisen tapausjäsennyksen, joka huomioi yksilön elämäntilanteen, kehityshistorian ja sosiaalisen kontekstin kokonaisuutena. Tapausjäsennystä hyödynnetään jo nykyisin kliinisen erotusdiagnostiikan tukena, ja käytän sitä itsekin neuropsykologisen tutkimuksen rinnalla. Se tarjoaa juuri sitä lisäarvoa, jota psykiatrit psykologeilta usein toivovat: ymmärrystä kokonaisuudesta, ei vain oireista.
 
Kirjassa esitellään myös Keroputaan avoimeen dialogiin perustuva malli. Moniammatillinen yhteistyö, nopea verkostojen koolle kutsuminen ja avoin vuoropuhelu ovat kannatettavia ja vaikuttavia työskentelymuotoja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että diagnoosien merkitys katoaisi. Vakavammin sairastavien kohdalla diagnoosin asettaminen on edelleen välttämätöntä.
 
Kliinikkona ajattelen, että tarvitsemme jatkossakin huolellista, moniammatillista kliinistä erotusdiagnostiikkaa, jossa yhdistyvät tapausjäsennys, kehityksellisen oirekuvan arviointi ja riittävän laaja psykiatrinen kokonaisarvio. Diagnoosin tulisi säilyä ennen kaikkea lääketieteellisenä välineenä vaikeimpien tilojen tunnistamisessa ja hoidossa. Kaikki ihmiset eivät tarvitse diagnoosia tai terapiaa: lievemmin oireileville tapausjäsennys ja yhteisölliset toimintamallit voivat tarjota tarkoituksenmukaisempaa tukea.
 
Psykologian vallan kumous puolustaa psykologian eettistä ja harkittua käyttöä. Toivo ja toimintakyky eivät synny pelkästään oman itsensä pohtimisesta, vaan yhteisöllisyydestä ja merkityksellisestä yhdessä tekemisestä. Kirja on tärkeä puheenvuoro erityisesti ammattilaisille, mutta myös kaikille, jotka pohtivat mielenterveyden, identiteetin ja yhteiskunnan suhdetta nykyajassa.
 
Kirjaesittelyn kirjoittaja on neuropsykologi ja kliininen mielenterveyspsykologi.
 
 
Lue myös 
Vesa Talvitie: Kadottaako akateeminen psykologia terapiakulttuurissa sielunsa?