Miten kuntoutua, kun koko identiteetti pitää rakentaa uudestaan?

Jokainen kuntoutuja on uniikki yksilö. Luen juuri kirjaa Valhe vammaisuudesta, ja kuten siinäkin todetaan, jokainen vammainen on uniikki yksilö. En ole koskaan pitänyt itseäni vammaisena, erittäin vakavasta aivovammasta huolimatta. Sen myöntämiseen olisi vaadittu varmaankin edes jokunen käynti psykologilla.

En kuitenkaan itse kokenut tarvitsevani psykologia oikeastaan missään vaiheessa vaikean kuntoutuksen alun jälkeen. 

Ensimmäisen laitoskuntoutusjakson aikana minulla oli tapaaminen neuropsykologin kanssa useita kertoja viikossa, mutta avokuntoutuksessa käyntien määrä väheni melko nopeastikin. Kotiuduttuani kävin neuropsykologin juttusilla silloin tällöin vain vajaan vuoden ajan. 

Neuropsykologinen kuntoutus jäi osin siksikin, että asiantuntija piti suunnitelmiani, kuten lisää opiskelua, täysin epärealistisina. Menin kuitenkin itsepäisesti kokeilemaan iltalukioon ja sain kurssista kiitettävän.

Jokainen kuntoutuja on uniikki yksilö.

Tämä kuntoutusmatka on kestänyt jo miltei puolet lyhyestä elämästäni. Olen saanut käyttää lukuisia eri apukeinoja. Suurinta osaa niistä olen käyttänyt täysin tiedostamatta, kuinka merkittävä apu on ollut kyseessä.

Sain opetella uusia/vanhoja taitoja psykologisesti turvallisessa ympäristössä tarpeeksi pitkälle. Pystyin kuntouttamaan itseni siihen pisteeseen asti perheen ja ystävien vankkumattoman tuen alla, että pystyin kursimaan hajonneen itseluottamukseni palaset vahvasti kasaan. Jälkikäteen ajateltuna tuo turvallinen selusta oli ehkä tärkein seikka koko kuntoutusmatkalla.

Sain yrittää mitä vain pidin järkevänä, ilman, että minun täytyi kantaa huolta epäonnistumisen tuomasta raskaasta häpeästä. Onneksi minun ei tarvinnut kuitenkaan sooloilla väkisin, vaan sain pyytää apua aina, kun sormi meinasi mennä suuhun. Vaikka sanon, että sain, niin tarkoitan, että uskalsin pyytää apua. Kuntoutuksen alusta asti olen ollut avoin, ja saanut oppia ottamaan apua vastaan jo nuorempana. Uskon sen olevan tärkein taito koko tällä pitkällä kuntoutusmatkalla.

Psykologinen kuntoutuminen on ollut elämä-nimisen sotkuni keskiössä. 

Uskon myös sen olleen todella tärkeää, ettei minua ikinä autettu väkisin. Kerran se johti 45 minuutin mittaiseen ähinään ja puhinaan kengännauhojen solminnassa, mutta sain kokea onnistumisen riemun! 

Jokaisen täytyy tehdä se varsinainen työ itse, mutta työn tekeminen on yksinkertaista, kun selusta on turvattu. Vaikka aivovamma, jonka kärsin, on laadultaan erittäin vaikea, se ei kaatanut perusteita, joita olin rakentanut nuorempana. Osasin yhä lukea, pystyin oppimaan uutta ja onnistumiset saavat minut edelleen iloiseksi. Olen muistaakseni aina ollut melko positiivinen kaveri, mutta nyt positiivisuus nousi arvoon arvaamattomaan.

Perhe- ja lähipiirini osasi muutenkin pukea uusien taitojen – jotka eivät välttämättä minua niin kiinnostaneet – opettelun haasteeksi, ja mikään ei ole siistimpää kuin hyvän haasteen selättäminen! Tästä päästäänkin motivaatioon.

Sisäinen vs. ulkoinen motivaatio

Jo pikku Pekka tahtoi olla aina paras. Metsästin koko pienen lapsuuteni huomiota, erilaisia palkintoja sekä tietysti kunniaa, kuten ylitsevuotavia kehuja. Myös sisäinen motivaatio oli elossa ja melko vahva, mutta se hautautui helposti ulkoisten motivaattoreiden alle.  

On vaikea sanoa, miksi tein mitä tein, yli 30 vuotta sitten varsinkin, koska en voi ihan täysin luottaa muistiini. Minun on täytynyt rakentaa koko identiteettini uudestaan.

Minun on täytynyt rakentaa koko identiteettini uudestaan.

Kaatuminen osui tilanteeseen, jossa olin urani huipulla. Olin tehnyt valtavasti töitä noustakseni free ski -maailman huipulle. Pääsin elämään unelmaani, ja erilaiset fyysiset taidot erottivat minut valtaosasta. Kaatuminen oli kuin seinä, joka oli asetettu polulleni. Unelman elämisestä oli todella vaikeaa päästää irti. Minun piti keksiä itseni uudestaan. Toisaalta työ, jonka olin tehnyt pyrkiessäni huipulle ensimmäisessä elämässäni, antoi minulle todella laajan työkalupakin myös loppuelämän haasteiden varalle. Tiesin jo tehneeni jotain melkein mahdotonta. Kuka pystyisi määrittämään, mihin pystyisin loppuelämälläni?

Unelmani olivat kuulemma epärealistisia. 

Muistan vaikeimmat hetket ja synkän kuuloiset diagnoosit, mutta muistan myös, kuinka äitini sanoi, että “ne ovat vain kuvia aivoistasi”. Päätin tehdä parhaani ja katsoa, mihin se riittää. Epärealistiset unelmat saivat elää.Suurin motivaattorini oli varmistaa, etteivät jotkut kuvat määrittäneet, millaisen loppuelämän saisin rakentaa itselleni.

Lääkärien antamat ennusteet ja niiden rikkominen toimivat valtavina ulkoisina motivaattoreina. Olin täysin tietoinen siitä, miten kapinallisen pikkupojan tavoin motivoin itseäni, mutta se toimi. Olin Pikku Pekka isolla P:llä!

En muistanut kuka olin herätessäni tähän toiseen mahdollisuuteen. Mikä mies? Mikä maa, mikä valuutta ja mitä ihmettä minulle oikein oli tapahtunut?

Aloin rakentaa identiteettiäni uudestaan perheen ja ystävien kertomusten perusteella. Olin myös todella onnekas, sillä ura laskettelijana oli jättänyt minulle monia merkkipaaluja, joiden ympärille pystyin onkimaan muistijälkiä ja lopulta rakentamaan varsinaisen tarinan.

Vaikka en saanut varsinaista neuropsykologista kuntoutusta kuntoutuksen alun jälkeen, niin koen toiminta-, puhe- ja fysioterapeuttien hoitaneen myös psyykettäni. Olin nälkäinen kuntoutuja ja motivoimiseni oli varmaan vähän niin kuin tulella leikkimistä – sellaista tarinaa kerron itselleni.

Oli oma valintani hypätä vielä
“tää viimeinen” hyppy.

Uskoakseni tarinan rooli, jota kerroin itselleni varsinkin kuntoutuksen alkuvaiheessa, oli todella merkittävä osa sisäsyntyistä motivoitumista. On totta, että hyppäsin viimeisen hypyn alastulon yli, koska tuulenpuuska tarttui minuun. Luonnonvoimiin ei voi vaikuttaa. Mikäli kuvausryhmä olisi päättänyt lopettaa kuvaukset heti kelin muuttuessa epävakaaksi, en olisi hypännyt. Tiedostin kuitenkin, että oli oma valintani hypätä vielä “tää viimeinen” hyppy.

Löysin syyllisen katsomalla peiliin. En voinut syyttää ketään muuta.

Tämän tiedostaminen oli henkisesti rankka paikka, mutta onnistuin tekemään rauhan ajatuksen kanssa ja lopulta sain siitä voimaa. Koska olin itse rikkonut elämäni, oli myös oma tehtäväni korjata se.

Miten korjata jotain, minkä korjaaminen on mahdotonta?

Tiesin, etten tahdo kuolla. Jouduin kuitenkin ajattelemaan paljon kuolemaa saatuani kuulla, että seuraava aivovamma voisi olla kohdallani se viimeinen. Mitä järkeä elämässä edes on, mikäli et voi enää ikinä tehdä sitä asiaa, joka antaa sinulle merkityksen tunteen? Tahdoin kuntoutua niin, että pääsen takaisin rinteeseen ja tahdoin oppia kaiken uudestaan, mutta lopulta ymmärsin, mikä minulle on tärkeämpää.

Mitä järkeä elämässä edes on, jos et voi enää ikinä tehdä sitä asiaa, joka antaa sinulle merkityksen tunteen?

Perheeni, ystävät ja lukuisat ihmiset, jotka olivat tehneet oman osansa, jotta olisin vielä tässä, eivät ansainneet sitä, että luovutan. Olin heille elämäni velkaa ja tahdoin maksaa velan takaisin.

Kaikki muuttui lähtiessäni tavoittelemaan hyvää elämää. Sain taas lukuisia onnistumisen tunteita kehittyessäni, ihan kuin aikanaan pikkupoikana. Minulle ei ollut epäselvää, että taidot, joita nyt opettelin, olivat hyvin yksinkertaisia ja samoja juttuja, jotka olin ottanut haltuun jo kertaalleen. Tiesin aloittaneeni uudestaan pohjalta. Sain voimaa kaikista onnistumisista.

Minulla oli lukuisia idoleita laskettelu-uran aikana. Nyt minulla ei ollut ketään, kunnes ystäväni näytti minulle videon lumilautailijasta nimeltään Kevin Pearce. Hänelle sattui kaatumiseeni verrattavissa oleva onnettomuus aiemmin talvella, ja nyt hän seisoi omilla jaloillaan! Sillä, että Kevin oli päässyt leikkauspöydälle tunteja vilkkaammin ja herännyt koomasta miltei kaksi viikkoa aiemmin, ei ollut minulle tuolloin merkitystä.

Olin löytänyt kohtalotoverin ja idolin.

Sain paljon uskoa omaan kuntoutukseen, kun hain esimerkkiä kaukaa. Vertaistukea olisi ollut tarjolla lähempääkin, mutta pidin itseäni yhä pääasiassa ammattiurheilijana ja laskettelijana. Muistin, kuinka eräälle laskettelija-idolille, C.R. Johnsonille kävi. Hän onnistui jatkamaan ammattiuraansa aivovamman jälkeen, mutta menehtyi viime talvena. Tämä ajatus palautti minut todellisuuteen.

Tahdoin kuitenkin tehdä sen, minkä sanottiin olevan mahdotonta. Tahdoin takaisin suksille, ja se antoi minulle loputtomasti virtaa kuntoutukseen! Onnistuin siinä, mutta en ollut vielä kylläinen. Aloin jakaa tarinaani julkisesti ja sain kokea jälleen ihmisten ihailua, mutta en kokenut enää ansaitsevani sitä. Jatkoin uusien – vanhojen – huippujen jahtaamista ja kykenin onnistumisiin, jotka herättivät omanarvontuntoni takaisin henkiin.

Yhtäkkiä seisoin taas tuhansien edessä, eläen unelmaa.

Kuntoutuksen alkuvaiheessa en tahtonut kertoa kenellekään tulevaisuuden suunnitelmistani, sillä perheenikin oli saanut jo kuulla “epärealistisista pilvilinnoista” joissa mukamas elin… Nyt olen jo saavuttanut niin paljon, etten enää edes uskalla unelmoida – varsinkaan ääneen.

Aloin jakaa tarinaani ensin sosiaalisessa mediassa, sitten videoiden ja dokumentin kautta. Yhtäkkiä seisoin taas tuhansien edessä, eläen eräänlaista unelmaa. Sillä, että unelma ei ole se minun alkuperäinen unelmani, ei ole enää merkitystä. Olen lukenut paljon ja kiitollinen siitä, että olen myös löytänyt elämälleni uuden merkityksen. 

Rakastan elämää ja tahdon levittää rakkautta.

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 4/2025.