Miksi en laske puhelinta pois?

Viime talvena aloin merkitsemään kalenteriini pienillä rasteilla ne päivät, joina päädyin selailemaan puhelintani niin kauan, että jälkeenpäin kadutti. Kuukausien ajan rasteja kertyi viikoittain. Merkitsin ylös vain ne kerrat, jolloin puhelimen käytöstä jäi etova olo. Muutkaan päivät eivät siis suinkaan olleet ruuduttomia, mutta kirjanpitoni kattoi vain selkeimmät ylilyönnit. Pienestä aineistostani nousi esiin harmillinen havainto: mitä kiireisempi viikko, sitä enemmän rasteja. Silloin kun eniten kaipasin lepoa, olin pisimpiä aikoja ruutuni ääressä. Lyhyiden videoiden katsominen ja uutisvirran selaaminen ovat kelvottomia palautumiskeinoja, mutta silti palasin niiden ääreen kerta toisensa jälkeen. 

Kysymys alkoi kolkutella takaraivossani, onkohan minulla riippuvuus?

Ruutuajan aikakausi

Viimeisen vuosikymmenen aikana älypuhelimen ongelmallisesta käytöstä on julkaistu satoja tutkimusartikkeleita, ja ilmiölle on kehitetty useita mittareita. Tutkimuksissa ongelmallisen käytön yleisyys vaihtelee noin 10–30 prosentin välillä, mittaustavasta riippuen. Lasten ja nuorten osalta useiden tutkimusten yhteenvedossa todettiin noin joka neljännen täyttävän ongelmallisen käytön kriteerit. Myös arkikokemuksemme kertoo, että elämme kasvavan ruutuajan aikakautta, eikä helppoa suunnan muutosta ole näköpiirissä. 

Tasapainoa etsimässä

Ruudusta vieroittuminen ei tänä päivänä ole yksinkertainen toimenpide. Älypuhelimesta on tullut avain, joka kytkee meidät yhteiskunnan toimintoihin. Vaikka voin luopua somesta taskussani, tarvitsen silti nettipankkia, karttaa ja reittiopasta. Vanhaan Nokiaan vaihtaminen tarkoittaisi jatkuvaa ongelmanratkaisua jokapäiväisissä asioissa.

Todettuani ongelmani ostin itselleni Balance Phone -nimisen puhelimen. Sen käyttöjärjestelmä estää pääsyn muun muassa sosiaaliseen mediaan ja videopalveluihin. Puhelin rajoittaa sekä siihen ladattavia sovelluksia että selaimen kautta avattavia nettisivuja. Sen visuaalinen ilme on myös luotu mahdollisimman vähävirikkeiseksi; ei logoja, ei mitään mitä swaippailla. Pelkistetty puhelin tuntui parhaalta ratkaisulta tilanteeseen, jossa tarvitsen arjen apuja, mutta en halua käyttää laitetta mihinkään ylimääräiseen. 

Sinä teit sen, vai teitkö sittenkään?

Uuden puhelimen käyttöönotto onnistui helposti. Puhelin tuntui ihanan tylsältä. Paketin mukana tullut motivoiva lappu julisti: ”Sinä teit sen. Valitsit ottaa hallinnan itsellesi ja keskittyä siihen mikä on todella tärkeää!” Olin tyytyväinen. 

Ensimmäinen porsaanreikä paljastui kuitenkin nopeasti: vaikka dubattujen eläinvideoiden ääreen pääsy oli onnistuneesti tilkitty, olivat uutissivustot edelleen vapaata riistaa. Selaamiseen tottuneet aivoni löysivät uutissyötteestä pian turvapaikkansa. Käyttäytymisen muutosta ei täysin voinutkaan ulkoistaa teknisille ratkaisuille. Oli myönnettävä, ettei laite tehnyt itsehillintää puolestani. Mutta kun kaikkein koukuttavimmat sisällöt rajattiin pois, oli sentään hieman helpompi alkaa ponnistella kohti arvojen mukaista ruutuaikaa. 

Tämä on kärsivällisyyttä vaativaa työtä, jossa epäonnistumisia tulee. Olen motivoinut itseäni ajatuksella, että jokainen kerta, kun puhelin pysyy poissa kädestä, hermostoni kiittää. Aalto-yliopiston tuoreessa tutkimuksessa todettiin, että eniten haittoja puhelimenkäytöstä kokivat ne, jotka avasivat ruutuaan toistuvasti pitkin päivää. Tämä viittaa siihen, ettei ongelman ydin välttämättä ole yksittäisissä sisällöissä, vaan huomion jatkuvassa harhautumisessa.

Addiktion insinöörit

Googlella työskennellyt teknologiaeetikko Tristan Harris on kuvannut älypuhelinta hedelmäpeliksi taskussa, joka on täynnä suunnittelupäätöksiä käyttäjän koukuttamiseksi. Mekanismi muistuttaa rahapelien epäsäännöllistä vahvistamista, jossa palkinto tulee satunnaisesti: joskus ruudulla odottaa viesti ystävältä tai tykkäyksiä tekemääsi päivitykseen, joskus kiinnostava otsikko. Jos niitä ei löydä heti, voi aina selata pidemmälle. 

Tämäkään ei ole sattumaa, sosiaalisen median alustat ottivat loputtoman selauksen käyttöön jo 2010-luvun taitteessa. Keksintö oli elegantti: kun käyttäjä lähestyy selaamansa sivun pohjaa, latautuu lisää sisältöä automaattisesti. Valitettavasti aivomme ovat tällaiseen huonosti varautuneita. Aivot suosivat selkeitä alkuja ja loppuja, asioiden valmiiksi saattamista. Loputtomassa selauksessa mikään ei tule valmiiksi, ja reitti ulos on epäintuitiivinen. On päätettävä lopettaa, vaikka kaikki huomion piirissä oleva kehottaa jatkamaan.

Kenen vastuu?

Olen puhelimenkäytön haasteitteni kanssa kuitenkin verrattain onnekas. Minulla on liuta suojaavia tekijöitä puolellani: tärkeitä ihmissuhteita, koulutuksen tuomaa reflektiokykyä ja taloudellista turvaa. Jos tämä on minulle näin haastavaa, kuinka vaikeaa se onkaan lapselle tai nuorelle? Entä mielenterveysongelmien kanssa painivalle? Onko kohtuullista edes olettaa, että haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset pystyvät hallitsemaan älypuhelimensa käyttöä? Tätä kysymystä selvittelevät tällä hetkellä Yhdysvaltojen oikeuslaitokset. 

Viime maaliskuussa Los Angelesin tuomioistuin tuomitsi Metan ja Googlen maksamaan kuuden miljoonan dollarin korvaukset nuorelle naiselle, jonka mielenterveysongelmien katsottiin johtuneen merkittäviltä osin alustojen (Instagramin ja YouTuben) koukuttavasta suunnittelusta. Tämä on ensimmäinen kerta, kun sosiaalisen median alustoja on kohdeltu oikeudessa tuotteina, joiden suunnittelu aiheuttaa ennalta nähtävää vahinkoa. Vastaavia oikeuskäsittelyjä on Yhdysvalloissa vireillä tuhansia.

Pikatie välttämiseen

Olen huomannut, että vahvimmat yllykkeet ruudulle uppoutumiseen tulevat silloin, kun oloni on syystä tai toisesta rauhaton ja tukala. Puhelin on mitä tehokkain keino väistää ahdistusta, yksinäisyyttä tai stressiä. Se toimii erinomaisesti lyhyellä tähtäimellä, aivan kuten kaikki addiktoiva käyttäytyminen.

Erona moneen muuhun toimintaan on kuitenkin maksimaalinen saavutettavuus halki kehitysvaiheiden. Moni lapsi saa tänä päivänä käyttöönsä tehokkaan tunnesäätelyn välineen, ennen kuin ehtii oppia muita keinoja. Äkkiä monet kasvuun kuuluvat kokemukset, kuten tylsyyden sietäminen tai ristiriidan kohtaaminen, on mahdollista työntää sivuun. Myös silloin kun emme saa syvempiin tarpeisiimme vastausta, on lohdutuspalkinto käden ulottuvilla. Mikäli hermosto oppii nojaamaan tunteiden säätelyssä puhelimeen jo lapsena, ehtii toistoja kertymään valtavasti jo ennen aikuisuutta. 

Haitallista vai ei?

Humane Technology -instituutin perustaja Aza Raskin on verrannut nykyteknologian seurauksia ruuduilta tulevaan sinivaloon: se ei poista unta, mutta tekee siitä heikompilaatuista. Hänen näkemyksensä on, että älypuhelimien käyttö nakertaa tarpeidemme täyttymistä yhtä vaivihkaisesti kuin sinivalo heikentää unta. 

Toisaalta osa tutkijoista katsoo, etteivät älypuhelimen aiheuttamat haitat ole niin merkittäviä, että sen ongelmakäyttö täyttäisi riippuvuuden määritelmän. Diagnostisissa käsikirjoissa DSM-5:ssä ja ICD-11:ssa ei ole sosiaalisen median eikä älypuhelinriippuvuuden diagnoosia. Emme varmuudella tiedä kasvaneen ruutuajan pitkäaikaisvaikutuksia, sillä teknologia on kehittynyt paljon nopeammin kuin tutkimustieto sen seurauksista. 

Merkitystä vai mielihyvää?

Riippuvuuksien tarkasteleminen vain yksilötasolla hukkaa helposti kokonaiskuvan. Yhteiskunta, joka vastaa heikosti lajityypillisiin tarpeisiimme, on patologian maaperä, eivätkä riippuvuudet ole poikkeus. 

Uusi puhelin on ollut minulla käytössä nyt kolme kuukautta. Kaikkea turhaa käyttöä en ole onnistunut karsimaan, metrossa selaan yhä useammin puhelinta kuin luen kirjaa. Rasteja kuitenkin tulee kalanteriin nykyään enää harvoin. Silti hankalina hetkinä minua edelleen ajaa ruudun ääreen kummallinen odotus. Ehkä tällä kertaa löydän sieltä jotain, joka muuttaa tämän kaiken. Ehkä joku on laittanut viestin, jossa tulen kutsutuksi mukaan johonkin merkitykselliseen. Aivoni eivät halua uskoa, että vaikka puhelimen kentät ovat hyvät, jää kuuluvuus heikoksi.

Heikki Vanhanen on psykologi, jonka erikoisalaa on riippuvuuksien lyhytterapeuttinen hoito.

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 2/2026.