Clinical Neuropsychiatry -tiedejulkaisussa on julkaistu viime aikoina monta artikkelia polyvagaaliteoriasta. Yhdysvaltalaisen psykiatrian professori Stephen Porgesin kehittelemä autonomisen hermoston toiminnan teoria on puhututtanut jo vuodesta 1994 saakka. Viime kuukausina keskustelu on kiihtynyt. 

Kesällä 2025 lehdessä julkaistiin artikkeli, jossa Porges summaa teoriansa nykytilaa. Teoriaa pitkään kritisoinut psykosomaattisen lääketieteen emeritusprofessori Paul Grossman keräsi pian ympärilleen 38 tutkijan joukon, joka julkaisi tammikuun 2026 numerossa kommentin Porgesin artikkelista. Artikkelin otsikko on provosoiva: Miksi polyvagaaliteoria ei pidä paikkaansa. Vielä samaisessa numerossa Porges vastaa kirjoitustaan koskevaan analyysiin. 

Miksi polyvagaaliteoriasta on noussut niin suuri kohu, ja mitä tavan psykologin tulisi siitä tietää?

Kehollisen turvan ymmärtämistä

– Polyvagaaliteorian ytimessä on ajatus, että hermostossamme on kolme toimintamoodia. Voidaan ajatella, että ne ovat kuin liikennevalot: vihreä on sosiaalisen liittymisen moodi, keltainen taistele tai pakene -reaktio ja punainen lamaannuksen tila, selittää psykologi ja tanssiliiketerapeutti Päivi Pylvänäinen.

2010-luvun loppupuolella Pylvänäinen täydensi tanssiliiketerapeutin koulutustaan kurssilla polyvagaalisesti informoidusta työskentelyotteesta. Siitä lähtien hän on käyttänyt teoriaa työssään.

Hänen mukaansa teoria voi auttaa traumaattisen tilanteen kokenutta ymmärtämään lamaantumisreaktiotaan. Moni kokee lamaantumisen vaikeana, pelottavana ja jopa syyllisyyttä herättävänä.  

– Tämä voi olla psykologisesti vaikea käsitellä, kunnes tajuaa, ettei lamaannusta voi tietoisesti valita eikä estää, vaan se tulee kehosta. Se on kehoon sisäänrakennettua selviytymistä.

Pylvänäisen mukaan teorian keskeinen ansio on, että se on nostanut keskusteluun keholähtöisen lähestymisen emootioihin ja psyykkiseen tilaan. Teoria tarjoaa koherentin selitystavan sille, mitä kehossa tapahtuu suhteessa ympäristöön. 

Etenkin trauman hoidossa on hänen mukaansa tärkeää tarkastella psykologisia prosesseja, jotka kulkevat kehosta kohti kognitiota. Hoidossa polyvagaaliteoria voi auttaa ymmärtämään kehon reaktioita, ja liikkeen kautta kehon kokemusta voidaan muokata. Kehon kokemuksen muutoksesta voi seurata ajattelun muutos, joka taas auttaa rakentamaan turvan tunnetta kehoon.

Kahden järjestelmän vagushermo

Vagushermo eli kiertäjähermo on keskeinen osa parasympaattista hermostoa, ja sen tärkeimpiin tehtäviin kuuluu sydämen sykkeen säätely. Porges on pyrkinyt kuvailemaan autonomisen hermoston ja vagushermon toimintaa aiempaa tarkemmin.

Teorian mukaan parasympaattisen hermoston toiminnot jaetaan edelleen kahteen: ”ventraalinen vagaalinen järjestelmä” ohjaa sosiaalista liittymistä ja ”dorsaalinen vagaalinen järjestelmä” puolestaan lamaantumisreaktiota. Järjestelmiä ohjaavat kahden erityyppiset tumakkeet aivorungossa.

Järjestelmät, joiden Porges väittää kehittyneen nisäkkäille evoluution myötä, toimivat teorian mukaan hierarkkisesti suhteessa toisiinsa. Uhan kohdatessaan nisäkkäät pyrkivät ensin kutsumaan apua (ventraalinen järjestelmä). Jos apua ei löydy, sympaattinen hermosto aktivoituu, jolloin asetutaan taisteluun tai paetaan. Jos pakeneminen ei ole mahdollista, energian säästämiseksi keho jähmettyy (dorsaalinen järjestelmä).

Paul Grossman ja kollegat kuvaavat tammikuisessa kommentissaan, ettei tutkimus vagushermosta tue väitettä toiminnallisesti erikoistuneista aivorungon tumakkeista. Heidän mukaansa teorian kuvaamalle lamaantumisen tilalle ei ole fysiologian ja vagushermon evoluution tutkimuksen perusteella lainkaan todisteita. Vagushermo ei myöskään ole kehittynyt nisäkkäillä fysiologisesti ja toiminnallisesti sellaiseksi kuin Porges sitä kuvailee.

Lamaantumisen monet merkitykset

Psykologi ja traumapsykoterapeutti Hanna Markuksela kouluttaa työkseen eri ammattilaisia hermostosta ja vireydensäätelystä. Koulutuksissaan hän käy läpi vagushermon rakennetta ja toimintaa – ilman polyvagaaliteoriaa.

Hän tunnistaa, että teoria on ollut käytännöllinen kliinisessä työssä validoinnin välineenä ja myötätunnon lisääntymisen kannalta. Teoria on nostanut esiin sen, että olemme laumaeläimiä. Anatomisesta näkökulmasta se ei kuitenkaan ole pätevä.

Markuksela kertoo, että traumojen parissa työskentelevä psykologi kuulee asiakkaiden kuvailevan toistuvasti samoja kehollisia reaktioita. Veltoksi valahtaminen on tyypillinen trauman laukaisema reaktio. 

– Tarvitseeko siihen termiä dorsaalista vagus; auttaako sen selittäminen tätä ihmistä, hän pohtii. 

Hän arvelee lamaantumisen saaneen arkipuheessa uuden merkityksen. Se, mistä olemme tottuneet puhumaan lamaantumisena, on usein ennemmin orientaatioreaktio, jossa valmistaudutaan uhkaan.

Polyvagaaliteoriassa puhutaan neuroseptiosta, joka tarkoittaa uhkatutkaa. Markuksela pitää käsitettä oivaltavana ja on ottanut sen käyttöönsä kuvaamaan traumatisoituneen tapaa havainnoida ympäristöä. Aivotasolla amygdala on keskeinen uhkan nopeassa arvioinnissa.

Trauman hoidossa painottuu Markukselan mukaan amygdalan ja otsalohkojen välisen yhteistyön vahvistaminen. Vireydensäätely on kyky, jota voi harjoittaa sekä erilaisilla kehollisilla että mindfulness-tyyppisillä harjoituksilla.

– Periaatteessa kyllä, trauma ilmenee kehollisesti, joten hoito etenee myös kehon kautta, mutta siihen pitää aina integroida myös ajatusmallien muutosta, hän summaa.

Kaksiteräistä kritiikkiä

Grossman ja kollegat siis kiistävät polyvagaalisen teorian anatomisen perustan. He arvostelevat myös Porgesin kehittelemää mittaria ventraalisen vagaalisen järjestelmän toiminnalle ja huomauttavat, että Porges käyttää huomattavan runsaasti omaa tutkimustaan lähteenä ja viittaa lähdekirjallisuuteen virheellisesti.

Kriitikoiden äärimmäisin väite on, että heidän nähdäkseen virheellinen käsitys psykologisten tilojen ja neurofysiologian välisistä suhteista voi olla haitallinen, kun sitä esitetään faktuaalisena terveydenhuollon ammattilaisille, potilaille ja heidän perheilleen.

Grossmanin kritiikin perusteella herää houkutus olla uskomatta teoriaan lainkaan. 

Vastauksessaan sekä perustamansa Polyvagal Institute -organisaation sivuilla Porges alleviivaa, että arvio teoriasta perustuu kategoriseen väärinymmärrykseen eikä kilpailevaan empiiriseen dataan perustuvaan erimielisyyteen. Porgesin mukaan kritiikissä lainataan hänen artikkeleitaan valikoivasti, ja se tukeutuu vanhentuneisiin malleihin vagaalisesta fysiologiasta sekä väärinymmärrykseen vertailevasta neuroanatomisesta tutkimuksesta. Hän vihjaa, että kritiikki saattaa esittää tieteellisen konsensuksen vääristyneesti. 

Kriittistä teorioiden kehittelyä

Asiaan vihkiytymättömän pää menee pyörälle akateemisen sananvaihdon keskellä. Miten teoriaan tulisi suhtautua ristiriitaisen tiedon valossa? 

Hanna Markuksela ei ole kriitikoiden kanssa yhtä vahvalla kannalla teorian haitallisuudesta. 

– Teoria ei ole ainakaan vaarallinen, mutta tämä hidastaa alamme kehitystä siihen suuntaan, että työmme olisi niiltä osin kuin mahdollista tutkimukseen ja näyttöön perustuvaa.

Markuksela toteaa, että psykologin ammattitaitoon kuuluu keskeisesti omien taitojen kehittäminen. Ilman polyvagaaliteorian oppeja voi tehdä toimivaa traumatyötä, kun perehtyy koko hermoston rakenteeseen ja toimintaan. Muina perehtymisen arvoisina teorioina hän mainitsee teoriat sosiaalisesta turvasta, vireystiloista ja sietoalueista sekä kiintymyssuhdestrategioista. 

Päivi Pylvänäinen on tietoinen kritiikistä koskien polyvagaaliteorian anatomista perustaa ja myös kannustaa kriittisyyteen. Hän painottaa, että lamaannustilat ovat joka tapauksessa todellinen ilmiö, jonka kanssa traumatisoituneet kamppailevat. 

Myönteinen lopputulema väittelystä voi hänen mukaansa psykologityötä ajatellen olla, että psykologit huomioivat entistä enemmän kehollisuutta ja sen roolia käyttäytymisessä. 

– Jos tämä ajatus vahvistuu, niin sittenhän tämä oli hyvä debatti.

Kirjoittaja on psykologian maisterivaiheen opiskelija Tampereen yliopistossa.