Aidoksi tulemisen polku

MITEN OLLA MINÄ
PEKKA TÖLLI
TAMMI 2026

Miten olla suhteessa muihin sopivasti lähellä, mutta silti kypsällä tavalla erillinen? Kirja asettuu tutkimaan olemisen eri puolten välisiä jännitteitä luisumatta ääripäihin ja ehdottomuuksiin. Tölli kirjoittaa: ”Kun opimme elämään jännitteidemme kanssa, meidän ei tarvitse valita, hylkäämmekö itsemme vai toiset. Minuutemme kauneus voi päästä loistamaan toisten kanssa, ei heistä huolimatta.” Pekka Töllin edellinen kirja, Minä näen sinut (2024) tarkasteli arvostuksen psykologiaa ja nähdyksi tulemista. 

Lähtökohtana on se, että ihminen on moniääninen ja ristiriitainen olento, joka elää sisäisen jännitteiden kanssa, ja se on aivan normaalia, ei rikkinäisyyden merkki. Psyykkinen työ ja asioiden läpikäynti moniulotteisine tunnekokemuksineen, on ihmiselle luontaista.

Kirjan sisältö asettuu kolmen pääjännitteen ja niistä aukeavan tarkasteluun. Ensimmäisenä kirjoittaja määrittää aitouden ja mukautuvuuden jännitteen, toiseksi omien ja toisten tarpeiden jännitteen ja kolmanneksi erillisyyden ja yhteyden jännitteen. Näissä näyttäytyy kolme näkökulmaa ikään kuin samaan ihmisenä olemisen maisemaan. Näiden jännitteiden taustalla Tölli pohtii mitä on aitous ja miten siihen voi kasvaa. Aitous on pitkittäistutkimuksissa yhdistetty parempaan hyvinvointiin ja kun ihmiset kokevat elävänsä sovussa arvojensa ja sisäisen kokemuksensa kanssa, elämä asettuu oikeille sijoilleen. Aitoudella ei tässä tarkoiteta säätelemätöntä tunneilmaisua ja käyttäytymistä, joka liitetään toisista piittaamattomaan itsensä ilmaisuun. Aitouden ei tule myöskään olla pakonomaista avautumista omista tunnekokemuksista epäsuotuisissa tilanteissa tai joustamattomuutta olemisessa. 

Aidon minän kehityksen vastakohtana hän kuvaa lastenlääkäri, psykoanalyytikko Donald Winnicottin valeminä, false self -käsitteen kautta, jossa todelliseksi, aidoksi itseksi voi kasvaa turvallisissa ja riittävän hyväksyvissä vuorovaikutussuhteissa, mutta valeminä kehittyy kapeutuneissa puitteissa, joissa tulee hyväksytyksi ja saa turvaa mukautumalla. Jälkimmäisessä tilanteessa lapsen tunteisiin ja tarpeisiin ei vastata riittävästi ja  hän joutuu vaimentamaan ne osat itsestään, jotka herättävät torjuntaa ja toisaalta korostamaan hyväksyntää saavia puolia. Tällöin hylkäämme itsemme, ettei meitä hylättäisi. Esimerkiksi lapsi saattaa kätkeä haavoittuvuuden ja olla korostuneen reipas. Tällöin pärjäävä puoli korostuu ja tämä seuraa usein aikuisuuteen yhteiskunnassa, joissa niin ikään näitä puolia saatetaan voimistaa.   

Pekka Töllin kirjan parasta antia on se, että sen sanoma välittyy kirjoittamiseen asennoitumisessa ja tavassa käyttää kieltä: kirjoittaja ei asetu mitään vastaan eikä minkään ääripään puolelle, vaan tavoittelee integraatiota. Hän ei väheksy asioiden eri puolia, vaan etsii uteliaasti vastauksia ja uusia kysymyksiä vanhoihin pulmiin käyttäen monipuolisesti erilaisia lähteitä päätymättä näissäkään yhden suunnan edustajaksi. Tölli välttyy vastakkainasettelulta, ja tällöin ihmisyyden kuvaus tuntuu aidolta ja todelliselta. Kirjan sanomaan voi silloin ikään kuin luottaa ja etsiä samastumispintaa. Silti kirjan sisältö ei jää kädenlämpöiseksi, vaan on edustaa rehellisyyttä ja hyvällä tavalla tinkimättömyyttä.  

Mielestäni kirjan sisältö edustaa mitä parhainta itsetutkiskelun laatua ja se tarjoaa aidosti käyttökelpoisia ajattelutapoja sekä itseen että toisiin suhtautumiseen, sekä yhteyden muodostamiseen. Koska Pekka Töllillä on oivallinen tapa ilmaista ajatuksia välttäen vastakkainasettelua, kirja ei herätä vastustusta, vaan ennemminkin turvallisen alueen tutkiskella omia vielä kehityksen alla olevia puolia ja niitä kohtia, joissa huomaa edistämisen varaa. Suosittelen kirjaa lämpimästi mitä moninaisempiin itsetutkiskelun hetkiin.  

Kirjaesittelyn kirjoittaja on terveyspsykologian erikoispsykologi.