Tarvitsemmeko kollegiaalisuusohjeen?

Kokemus psykologien yhteisistä tilaisuuksista oli jopa tyrmäävä: mitään ei voi osata, jollei ole kahtakymmentä vuotta työkokemusta ja VET-psykoterapeutin pätevyyttä. 

Osa kokemuksista voi johtua tietenkin minusta itsestäni. Samanlaisia tuntemuksia on kuitenkin ollut nähtävissä esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, jossa useat ovat kommentoineet julkisuudessa esiintyessään pelkäävänsä eniten kollegoiden kritiikkiä. Jälkikäteen noita aikoja miettiessäni, ja varsinkin, koska oma ura on vienyt syrjään psykologien valtavirrasta, voi näitä asioita pohtia etäämmältä ja huomata maailman muuttuneen. 

Viimeisten 10–15 vuoden aikana psykologian tutkinnot ovat muuttuneet linjakkaammiksi ja käytännön työelämän tarpeita vastaaviksi. Opiskelukaupunkien välillä ei käytännössä katsoen ole juurikaan eroa, ja nuoremmat kollegat vaikuttavat aktiivisemmilta ja idearikkaammilta. Omasta mielestäni puheet ”nössöpsykologeista”, jollaisia viljeltiin laajalti vielä vuosikymmeniä sitten, voitaisiin unohtaa. Vaikka asiat ovatkin menneet parempaan suuntaan, on kollegiaalisuuden rooli noussut merkittäväksi. 

Miten voisimme paremmin tukea ja kannustaa kollegoita tuomaan entistä rohkeammin esiin omaa asiantuntemustaan? Olisiko tarpeen laatia samanlainen kollegiaalisuusohje kuin Lääkäriliitolla? Toisaalta, vaikka on selvää, että kollegiaalisuus, toisten tukeminen ja käytöstavat ovat toivottavia asioita, niin on syytä korostaa, että ainakaan minusta kollegiaalisuus ei tarkoita kritiikittömyyttä. 

Alamme on varsin nuori ja vaikka ammattieettisissä säännöissä todetaan, että ”psykologian työn perustana on tiede ja luotettava kokemus”, jättää tämä määritelmä aukkoja. Psykologiatiedettä on ravistellut viimeiset vuodet replikaatiokriisi, jossa useiden tutkimustulosten paikkansapitävyys on kyseenalaistettu. Samoin ”luotettava kokemus” on käsitteenä mielestäni epämääräinen. Tarkoitetaanko sillä henkilön omaa kokemusta vai koko ammattikunnan jaettua kokemusta? Onko meillä lopulta kovinkaan paljon keskustelua siitä mistä asioista olemme kokemusperustaisesti yhtä mieltä? 

Nykyajan mahdollisuudet verkostoitua ja käydä nopeatempoista keskustelua asettavat paineita tällaiselle keskustelulle, kuitenkin muistaen kollegiaalisuus. Milloin olisi sen aika?

Kirjoittaja on Psykologiliiton hallituksen varapuheenjohtaja.

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 1/2020.