Piruetin pitkä oppimäärä

Suunnittelin sitä vuoden ennen toimiin ryhtymistä. Näin asiasta unia. 

Silti meni pitkään, että olin valmis.

Lopulta, viime vuonna, ilmoittauduin, olin paikalla hyvissä ajoin, hiukset nutturalla, musta puku ylläni, jalassani asiaankuuluvat kangastossut.

Lapsena baletti oli tiivis osa elämääni. Menin balettitunneille yhdeksänvuotiaana sisareni esimerkin perässä, ja pian tanssin jo monta kertaa viikossa. Saimme kärkitossut, kun olin yksitoistavuotias. Opettajamme toi ne junalla Moskovasta. Ne tuoksuivat hartsipölyltä, kärsimykseltä ja oikealta taiteelta. Laitoimme varpaisiimme pumpulia ja talouspaperia emmekä välittäneet, että veri värjäsi satiinin, kun nousimme kärjille.

Olimme hyvin kauniita ja hyvin hyviä ja hyvin kevyitä tyttöjä. Rakastin sitä.

Viimeisenä keväänä, kun olin täyttämässä neljätoista vuotta, harjoittelimme Joutsenlammen Pienten joutsenten variaatiota. Osaan sen vieläkin, jos suljen silmäni ja kuvittelen liikkeet. Niin puhtaat, viattomat linnut!

Sitten lopetin baletin. Päätinkin olla juoksijatyttö. Noin vain baletti siirtyi elämässäni jonkinlaiseen mielensisäiseen laatikkoon. Ajattelin pitkään, etten koskaan enää tarvitsisi sitä.

Yllättäen, nyt kun tarkastelen asiaa 44-vuotiaana, huomaan, että baletti on aina palannut luokseni erilaisissa elämän saranakohdissa.

28-vuotiaana palasin hetken mielijohteesta balettitunnille.

Ensimmäinen aikuisuuden opettajani oli taas venäläinen, niin kuin lapsena. Hänen hymyssään oli aavistus pilkkaa, kun hän tuli korjaamaan asentoani. Sitten aloin muistaa. Pian muistin jo täsmälleen mistä olin ollut paitsi. 

Harrastin balettia parisen vuotta niin, että jopa ostin itselleni uudet kärkitossut. Sitten juttu jäi. Pääsin kai elämäni risteyksen toiselle puolen. Tuli toisia tanssilajeja, elämää, lapsia.

Seuraavan kerran hurahdin 35-vuotiaana. Tuolloin innostus kesti muutaman vuoden. Sitten pääsin yli risteyksestä, ja taas muut tanssilajit veivät mukanaan.

Viime vuonna aloin nähdä baletista unia, kunnes lopulta ajatukset uudelleen aloittamisesta olivat niin pakottavia, että ilmoittauduin tunneille. 

Oli vaikea pukea sanoiksi tuntemuksia viime vuonna ensimmäisen balettitunnin jälkeen. Minut valtasi jälleen löydetyn olennaisuuden tuntu. Muistin, millaista oli olla noin 12-vuotias. Kun jalkani ensimmäistä kertaa kohosi développé-sarjassa yli yhdeksänkymmenen asteen, ajattelin: ”Ai niin, tämä. Näin tärkeää tämä oli. Miten olen saattanut vuosikaudet pitää tätä sivuseikkana? Tämähän on pääasia!”

En ole balettiryhmissäni ainoa hurahtanut. Olen varovasti yrittänyt kysellä muilta, miksi he oikeastaan tanssivat. Luulen, että baletin meditatiivisuudella on jotain tekemistä asian kanssa. Balettitunneilla en katso kertaakaan kelloa. En toivo ajan kuluvan nopeammin. Toivon ajan itse asiassa hidastuvan. Toivon, että jatkamme loputtomiin hyppysarjan toistamista diagonaalissa, sarjan, jonka vaikein hyppy on entrelacé, jota en aivan osaa.

Balettisalissa tankoharjoitukset tehdään aina samassa järjestyksessä. Ensin pliét ja relevét. Välissä on jalkojen harjaamisia tai iskuja tai hitaita ojennuksia eteen, taakse ja sivulle, ja lopuksi grand battement, jalan heitto korkealle. Keskilattialla tehdään piruetteja ja hyppyjä, sekä yhdistellään erilaisia liikeitä tanssilliseksi koreografiaksi.

Olen pannut merkille, että muutkin balettiin hurahtaneet nauttivat asioiden toistumisesta samanlaisina, ja hitaasta, lähes olemattomasta edistymisestä näiden yhä tutummiksi käyvien liikkeiden toistossa. Ehkä myös läsnäolo ja yhteisöllisyys ovat balettitunneissa olennaisia muillekin kuin minulle. Balettitunneilla kukaan ei vilkuile puhelinta, kukaan ei ota kuvia tai videoita. Kukaan ei someta. Voisimme olla lapsia 90-luvulla, ellemme olisi aikuisia 2020-luvulla.

Erään opettajani mukaan baletti on ytimeltään siveellinen laji. Yksi baletin perusasennoista keskilattialla suhteessa yleisöön onkin croisé, seisominen jalat ristissä. Jos haaroja näytetään, ne vilautetaan äärimmäisen itsekontrollin läpi. Toisin on vaikkapa dancehall queen stylessa, jamaikalaisen katutanssin naisten versiossa, jota myös harrastan, ja joka on liikkeiden tasolla pelkkää seksiperformanssia.

44-vuotias nainen on yhä katseiden kohde, ja yhä seksuaalinen,
mutta jokin hänessä jo valmistautuu huutamaan:
älkää katsoko, täällä ei ole mitään nähtävää!

On kenties kuvaavaa, että innostuin dancehall queen stylesta juuri eronneena 37-vuotiaana. Sinä vuonna jätin baletin. Nyt, uuden balettihurahtamisen myötä, olen siis ilmeisesti palannut takaisin siveyden pariin.

Olen nyt balettitanssijoiden eläköitymisiässä, 44-vuotias. Olen oivaltanut, että 44 on naiselle kehollisena kokemuksena hiukan samanlainen ikä kuin esiteini-ikä on tytölle. Kaksitoistavuotias tyttö ja neljäkymmentäneljävuotias nainen ovat molemmat olemusten välissä. 12-vuotias tyttö ei vielä ole katseiden kohde, mutta pian on. 44-vuotias nainen puolestaan on yhä katseiden kohde, ja yhä seksuaalinen, mutta jokin hänessä jo valmistautuu huutamaan: älkää katsoko, täällä ei ole mitään nähtävää!

Muistan, miten kaksitoistavuotiaana tanssillinen suvereniteettimme rakentui viikko viikolta ja tunti tunnilta. Piruettimme alkoivat toden teolla pyöriä. Jalkamme alkoivat nousta yhä korkeammalle. Olimme kevyitä, rajattomia, loputtoman kykeneviä. Olimme täysin omiamme. 

Ja sitten, yhtäkkiä, olimme naisia.

Minäkin tulin murrosikään, vaihdoin baletin juoksuun, elin, kehityin, ja kahdeksantoistavuotiaana lopetin juoksun. Kaipasin toisinaan sitä, millaista oli olla kaksitoista, sitä totaalisen omistajuuden tunnetta, joka oli minulle baletti- ja esiteinivuosiltani tuttu. 

Mitä kaipasin, kun kaipasin balettia?

Vastaus paljastaa jotakin olennaista tyttöydestä ja naiseudesta, näiden eroista. Kaipasin huikaisevaa omistajuuden tunnetta, joka minulla kehooni oli, kun en ollut vielä aivan murrosiän keskellä, ja olin jo oppinut baletin keskeiset lainalaisuudet: kun jo osasin hypyt, linjaukset ja piruetit, mutta olin yhä ääriviivoiltani selkeä, niin kuin esimurrosikäiset tytöt ovat. Kun kasvoin naiseksi, menetin tuon kokemuksen, enkä osannut täysin nimetä, mitä olin menettänyt.

Esitän nyt kokeeksi, niin kuin esseen ominaisluonteeseen sopii, väitteen, jonka totuuspohjasta en ole täysin varma. Entä jos tytöt ja naiset todella omistavat kehonsa juuri kaksitoistavuotiaana, ennen murrosikää, ja uudestaan vasta astuessaan kohti esivaihdevuosia?

Väite on radikaali ja herättää heti joukon vastalauseita myös minussa. Etteivätkö siis naiset kukkeimmillaan omistaisi itseään? Kenelle heidän kehonsa sitten ikävuosina 13–50 kuuluvat, elleivät heille?

Vaikka itsekin vastustelen omaa väitettäni, minun on myönnettävä, että olen kokenut jotain tämän suuntaista omassa kehossani. Naiseus on, ainakin osin, vierautta itselle, kun taas tyttöys on täydellistä identtisyyttä itsen kanssa. Siinä missä naiseus aina, halusipa nainen tai ei, on katseelle altistumista ja vielä perusteellisemmin tilan tekemistä omaan kehoon jonkin vieraan – mahdollisen uuden ihmisen – asettua taloksi, tyttöys on itsen läheisyyttä itsen kanssa. Tietyssä mielessä nainen, astuessaan naiseuteen, joutuu luopumaan oman kehonsa valtaoikeuksista vuosikausiksi ainakin teorian tasolla. Tämän tajuaminen aiheuttaa tietenkin kipuilua, ja monenlaisia yrityksiä saattaa oma keho takaisin omaan hallintaan. Väitän, että tämä de-kolonisaatio on aina meneillään kuntosaleilla, twerkkaustunneilla, bikini fitness -haasteissa ja joogaretriiteissä. Kaikkialla, missä hedelmällisessä iässä olevat naiset yrittävät tehdä tietyiltä osin maailmalle kuuluvista kehoistaan jälleen ennen muuta omaa omaisuuttaan, on kyse kaipuusta menetettyyn omalakisuuteen.

Balettituntien meditatiivisessa liikkeiden toistossa olen huomannut, että minun elämässäni baletti palvelee oman kehon haltuunoton tehtävää paremmin kuin yksikään muu urheilulaji tai meditaation muoto.  Ei ole sattumaa, että nyt, 44-vuotiaana, käyn monta kertaa viikossa balettitunnilla ja toistan hurmiossa samat liikkeet, jotka esiteini-iässä toivat minulle suvereeniuden kokemuksen. Ehkäpä minussa on käynnissä jonkinlainen salainen omalakisuuden projekti. Hitaasti tulen taitavammaksi, arabeskini muuttuvat linjakkaammiksi. Mutta tärkein kehitys on meneillään sisäpuolellani. Kuvittelen, että sisälläni, napani tienoilla, on pieni tiivis ydin. Uutta ihmistä siellä ei enää kehity. Sen sijaan minä itse kehkeydyn tuon ytimen ympärille tuhansien toistojen myötä. Prosessi vie vuosia, eikä sen luonne ole täysin jaettavissa sanoilla, sillä se on pelkästään minun.

Riikka Pulkkinen on kirjailija, joka pohtii joka päivä ajan kulumista, muttei koskaan katso kelloa tanssitunnilla.

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 2/2025.