Kun poraan aitaan reikää, en ajattele mitään. Linnut laulavat ympärillä. Aurinko paistaa. Siirrän valmiin aidanpalan käsiteltyjen joukkoon odottamaan pystyttämistä. Kun kaikki aidat on porattu, kävelen mökkiin ja keitän teetä. Näinä hetkinä en tiedä, kuka tai mitä olen. Sisäinen maailmani on vailla nimilappuja.

Miten tämä liittyy nuorten mielenterveyskriisiin, josta niin paljon uutisoidaan? Tai ylipäätään mihinkään? Yritän seuraavassa avata ajatuksiani.

Mielenterveyskriisi ja terapiapuhe

Viime vuosina olen lukenut lukuisia lehtijuttuja, joissa käsitellään nuorten mielenterveyskriisiä. Niiden viesti on ollut jokseenkin yhdenmukainen: nuorten ongelmat liittyvät terapiapuheeseen, ylenpalttiseen itsetutkiskeluun ja siihen, että niin sanottuja oikeita ongelmia – yhteiskunnallisia – pyritään kesyttämään terapiadiskurssilla.

Pahan olon kohdatessa tarjolla oleva terapiadiskurssi toimii kuin vasara, jolla pahaa oloa aletaan naputella individualistiseen muotoon: katse kohdistuu sisäisiin ongelmiin, joita yritetään ratkaista erilaisin psykologisin interventioin. Samalla näitä välttämättöminä näyttäytyviä palveluita ei ole kaikille saatavilla. Tämä voidaan nähdä osana terapiakulttuurin kasvavaa valtaa yhteiskunnassa.

Sosiaalista konstruktionismia

Terapiapuheen kritiikillä on myös tieteellinen perusta – erityisesti sosiaalisessa konstruktionismissa. Psykologi Kenneth Gergenin mukaan konstruktionismin ydinajatus on, että todellisuus ja tieto rakentuvat sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, erityisesti kielen ja kulttuuristen käytäntöjen kautta. Psykologia ei kuvaa yksilön todellista sisintä, vaan toimii kertomusten tuottajana, jotka ohjaavat, rajoittavat ja mahdollistavat tietynlaista elämää.

Kun sanon harjoittavani itsereflektiota, ajattelen sitä, mitä psykologiset diskurssit ovat opettaneet minut ajattelemaan. Tästä näkökulmasta yksilökeskeinen psykologia edustaa jopa naivia käsitystä todellisuudesta – illuusioiden, kuten esimerkiksi pysyvän minuuden, ottamista todesta.

Tarkkailla ja parantaa

Michel Foucault’n Panopticon-metafora tarjoaa kiinnostavan tavan ymmärtää terapiapuheen toimintaa. Panopticon oli Jeremy Benthamin kehittämä vankila, jossa yksi vartija voi nähdä kaikki vangit, mutta vangit eivät tiedä, milloin heitä tarkkaillaan. Foucault näki tämän symbolina modernille vallalle: yksilöt alkavat valvoa itseään, koska kokevat olevansa jatkuvan tarkkailun kohteena. Terapiapuhe toimii samalla tavalla: ihmiset sisäistävät normit ja pyrkivät toimimaan oikein, koska tietävät olevansa arvioinnin piirissä. Nykyinen mielenterveyden eetos kertoo, millaisia meidän pitäisi olla, ja ohjaa tutkimaan itseämme ja ratkaisemaan sisäisiä ongelmiamme. Psykologeille ja psykiatreille tämä tarjoaa elinkeinon ja aseman.

Empiirisiä ongelmia

Miten psykologien tulisi suhtautua edellä esitettyyn kritiikkiin? Voiko psykokulttuuri todella olla ongelmien alkulähde? On ensinnäkin todettava, että kiinnostavasta ideasta on pitkä matka todistettuun faktaan. Voidaan kysyä, millä keinoin voitaisiin osoittaa, että nuorten mielenterveyskriisissä olisi keskeisesti kyse juuri tästä asiasta? Ehkä asiaan perehtyneillä tutkijoilla on tarjota vastauksia, mutta olisi yllättävää, jos näin monimutkaiselle ilmiölle kuin kokonaisen ikäluokan oireilu löytyisi yksittäinen, selittävä tekijä – edes monimutkaisilla tilastollisilla malleilla. Tai että ylipäätään kaikki muuttujat voitaisiin tunnistaa ja ottaa huomioon.

Käytännössä jäljelle jää joukko valistuneita arvauksia. Sosiaalilähtöiset selitykset ovat relevantteja, mutta niihin liittyy muitakin ongelmia kuin pelkkä empiirisen todentamisen vaikeus.

Sosiaalisten selitysten jättämä tyhjiö

Foucault’n ajattelusta voimansa saanut kriittinen analyysi ei etsi “yhtä totuutta”, vaan pyrkii purkamaan sen, mikä on vakiintunut totuudeksi. Tavoitteena on paljastaa valtarakenteita ja kasvattaa ymmärrystä siitä, mikä meihin vaikuttaa.

Yksi sosiaalisten selitysten ongelma – empiirisen näytön puutteen lisäksi – on se, ettei niillä ole usein antaa mitään tilalle. Kriittinen analyysi osaa purkaa, muttei rakentaa. Se ei tarjoa välineitä siihen, miten tulisi elää tai toimia. Eikä se paljasta, miten hyvin asiat hoituisivat, jos vakiintuneet rakenteet – kuten nyt puheenaiheena oleva terapiapuhe – purettaisiin.

Viittaako terapiapuhe todellisuuteen?

Mitä tapahtuisi, jos puhe itsereflektiosta, tunteiden tunnistamisesta ja sisäisestä kasvusta katoaisi yhteiskunnasta? Vapauduttaisiinko kohti parempaa mielenterveyttä – vai taannuttaisiinko heikompaan itsetuntemukseen ja hauraampaan itsesäätelyyn? Tällaisen tilanteen kokeellinen testaus on mahdotonta, mutta kysymys herättää tärkeän pohdinnan: millainen on terapiapuheen suhde todellisuuteen?

Tarkastelun lähtökohdaksi sopii klassinen erottelu: ilmiö ja siitä puhuminen eivät ole sama asia. Filosofi Edmund Husserl muistutti 1900-luvun alussa tarpeesta palata ”takaisin asioihin itseensä” – suoraan kokemukseen, sellaisena kuin se ilmenee tietoisuudessa. Tavoitteena oli irrottautua valmiista tulkinnoista ja kohdata ilmiö sellaisenaan.

Husserlin ajatus on yhä ajankohtainen muistutus: mielenterveyden käsitekartat eivät ole kokemuksen maisemaa. Kun puhumme esimerkiksi minäkuvasta, itsetunnosta tai epävakaasta persoonallisuudesta, käytämme käsitteitä, jotka jäsentävät todellisuutta tietyllä tavalla. Mutta eletty kokemus – pelko, ahdistus, mielihyvän tai merkityksen katoaminen – tapahtuu usein sanojen ulkopuolella.

Kielellinen luokittelu on tärkeää, ja kriittinen sosiaalinen analyysi voi paljastaa siihen liittyviä valtarakenteita ja ideologioita. Mutta varsinaisen psykologisen työn kenttä on kokemus itse – se, mitä ihminen tuntee, ei se, miten sitä nimetään.

Psykologinen työ ei tapahdu terapiadiskursseissa

Psykologiassa ei luonnollisestikaan olla sokeita näiden tasojen eroille. Omaan tutkaani on osunut useita lähestymistapoja, joissa tähän on kiinnitetty erityistä huomiota. Laadullinen psykologinen tutkimus on pyrkinyt ottamaan eletyn kokemusmaailman vakavasti. Esimerkiksi Suomessa 1990-luvulla Husserlin ajatuksia psykologiseksi tutkimusmetodologiaksi kehittänyt Juha Perttula pyrki luomaan menetelmää, jossa yksilöllinen kokemus huomioidaan kaikessa rikkaudessaan.

Myös mindfulness-liikkeen suosio psykologian kentällä ilmentää pyrkimystä pysytellä kokemuksellisella tasolla: tarkoituksena on palata tämänhetkiseen kokemukseen mahdollisimman avoimesti ja sitä arvottamatta. Saman tyyppistä lähestymistapaa voi havaita mentalisaatiopohjaisissa interventioissa. Kaikissa näissä – ja muussa todellisessa psykologisessa vaikuttamisessa – on ymmärrys siitä, ettei psykologinen työ tapahdu terapiapuheessa, vaan elävässä suhteessa itseen ja toisiin.

Psykologian itsepuolustus

Elettyyn elämään ja aitoon kokemuksellisuuteen viittaaminen psykologisen työn ytimenä on kuitenkin sekin ongelmallista, koska myös se on terapiapuhetta. Kyseessä on jälleen yksi tapa ”tuottaa kertomuksia, jotka ohjaavat, rajoittavat ja mahdollistavat tietynlaista elämää”. Mutta tämä lienee väistämätön osa ihmisyyttä: meillä ei ole ulospääsyä kielemme vankilasta, jos aiomme viestiä toisillemme – voimme vain tiedostaa sen.

Toisaalta tämä ”vain” voi olla merkittävä asia. Tiedostamalla voimme yrittää puhdistaa ”lintua öljystä” – toisin sanoen pyrkiä erottamaan terapiapuhe psykologisen työn ytimestä. Voimme olla tietoisempia siitä, milloin sukellamme psykokulttuurin käsiteviidakkoon, jonka kautta alamme jäsentää maailmaa, ehkä tietäen jo etukäteen, mistä missäkin ilmiössä on kyse.

Sen sijaan, jos keskitymme palaamaan ”asioihin itseensä”, olemme jo potentiaalisesti läsnä todellisten ilmiöiden äärellä – ja näin valmiimpia auttamaan mentalisoimaan tunteita ja ihmissuhteita juuri niissä olosuhteissa, joissa ihminen kulloinkin elää. 

Auttaessamme ihmisiä ymmärtämään itseään ja toisia, vahvistamme kykyä, jota tuskin voi olla missään yhteiskunnassa liikaa. Siihen perustuu kykymme olla ihmisiä. Tämän ymmärryksen – joka uskoakseni sisältyy kaikkeen hyvään psykologiseen työhön – esille tuominen terapiapuhekritiikin keskellä on tärkeää. Psykologinen työ ei ole pelkkää diskurssia, vaan myös kokemusta, jota ei voi typistää sosiaaliseen analyysiin.

Aidantekoa mieli tyhjänä

Aitaa tehdessä mielessä ei juuri tapahdu. Oleminen on silloin erilaista. Mitä hiljaisempi mieli on, sitä selvemmäksi käy, että sosiaalinen elämämme on pintarakennetta. Mielen hiljetessä jopa kysymykset itseydestä alkavat tuntua epäilyttäviltä: kuka kokee, ja missä on minuus, joka erottuisi aistimusten virrasta?

Tämä kokemus kontrastoi sen kanssa, miten nykykulttuurissa mielestä puhutaan – diagnosoiden, tulkiten, nimilaputtaen. Tästä näkökulmasta on helppo ajatella, että meitä todella viedään kuin pässiä narussa, jos annamme psykologisten ja psykiatristen nimilappujen ohjata meitä liiaksi. Täyttä ulospääsyä tästä ei kuitenkaan ole. Kun lopetan aidantekemisen ja avaan älypuhelimen, sukellan jo saman tien diskurssien maailmaan. Silloin on syytä olla tarkkana: kenen lauluja alan oikein laulella – ja miksi.

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 3/2025.