Miten vaikeista asioista pitäisi puhua julkisuudessa?

Ylen ohjelman jälkeen psykologikuntaa puhutti sekä kehitysvammaisen nuoren aikuisen ja hänen perheensä ottaminen mukaan ohjelmaan että yritys käsitellä lyhyessä ohjelma-ajassa valtavan monimutkaisia, vakavia ja isoja asioita. Yhtäältä aiheena oli julma lasten ja nuorten väkivalta, mutta samalla haluttiin käsitellä kehitysvammaisen nuoren aikuisen väkivaltaa. Nämä ovat kuitenkin kovin eri asioita psykologisesta näkökulmasta tarkasteltuna, eikä niitä pitäisi nivoa yksinkertaistaen samaan nippuun. Asetelma laittoi myös studioon pyydetyt kokeneet asiantuntijat Jonna Turusen ja Jari Sinkkosen mahdottoman tehtävän eteen. 

Yksi ohjelma-asetelmaa kritisoineista psykologeista on kehitysvamma-asioita hyvin tunteva Mirja Sarkkinen, varhaisen vuorovaikutuksen kouluttajapsykoterapeutti.

– Kehitysvammaisen tai autistisen lapsen ja nuoren väkivaltaisuus olisi jo sinällään riittänyt ohjelman teemaksi. Kyseessä oli kaksi täysin erilaista asiaa: neurologisesti ei-tyypillisten ja neurotyypillisten lasten ja nuorten väkivallan teemat ja taustat. 

Sarkkiselle ohjelma avasi ajatuksia myös häpeästä ja sen käsittelystä.

– Äidin ja pojan avaus heidän keskinäisestä väkivallastaan ja hädästään oli tärkeä. Tällainen tilanne on vammaisille lapsille, nuorille ja heidän perheilleen äärimmäisen kuormittava. Se aiheuttaa yhteisössä joskus katseen poiskääntämisen ja häpeän. Onhan yhteinen häpeä, että jotkut joutuvat jäämään yksin hädässään. Tätä kaikkea ohjelman jälkeen pohtiessani huomasin miettiväni, kuinka vaikeaa häpeän katsominen ja kohtaaminen itsessä, toisessa ja yhteisössä onkaan. 

– Kun neurologisesti ei-tyypillinen lapsi lyö ja/tai vanhempi lyö häntä, mukana on avuttomuutta, keinottomuutta, epätoivoa, epäonnistumista, turhautumista, vihaa, surua, syyllisyyttä, huonommuutta ja häpeää. Tämä on niin vaikea asia, että se on meillä lähes puhumaton, tabu. Tätä olisi kannattanut käsitellä ohjelmassa enemmän sen sijaan, että katse käännettiin pois.

Perheelle apua, pyydettiin tai ei

Perhe, jossa esiintyy väkivaltaa tai psyykkisiä ongelmia, tarvitsee aivan erityistä tukea. 

– Jos lapsi (neurologisesti tyypillinen tai epätyypillinen) on väkivaltainen, oirehtii psykiatrisesti ja/tai vanhempi on väkivaltainen lasta kohtaan, se tarkoittaa vanhemman mielessä valtavaa haavoittumista, epäonnistumista ja häpeää yhdessä vanhemmuuden perustehtävässä. Jokainen haluaa, että oma lapsi kehittyy hyvällä, tolkullisella ja normaalilla tavalla psyykkisesti ja sosiaalisesti, Sarkkinen sanoo.

Näissä tilanteissa voi vammaisen lapsen vanhemmalla olla oman avun tarpeen tunnistamisessa ja avun vastaanottamisessa monta estettä, eikä vähimpänä häpeä. 

– Syyllisyydenkokemus siitä, että on saanut vammaisen lapsen saattaa myös olla yhteydessä vanhemman ajatukseen läpi elämän ulottuvasta vastuussa olemisesta lapsestaan. Tällöin voi myös lapsen erillistymiskehitys vaikeutua, Sarkkinen kuvailee.

– Auttamisen tahojen pitäisi näissä tilanteissa ymmärtää vanhemman ehkä suurtakin vaikeutta oman avuntarpeen tunnistamisessa, tunnustamisessa ja sen muille ilmaisemisessa. Oikeastaan tällaisissa tilanteissa vanhemmalle suorana esitetty kysymys ”jaksatko” on irrelevantti. Kukaan ei pärjää eikä jaksa vanhemmuudessa yksin ja ilman tukea ja vielä vähemmän jaksaa, jos lapsella on mitä tahansa erityisvaikeutta. 

Siitä Mirja Sarkkinen on ilahtunut, että vaikean ilmiön ympärille on syntynyt kehittämishanke Kun lapsi satuttaa. 

Psykologit mukaan keskusteluun

Vuorovaikutus ja väkivalta ovat psykologi Hannele Törrösen erityisosaamista vuosikymmenten ajalta. Hän on tehnyt pitkän uran sosiaali- ja terveyspalveluissa, lastensuojelussa, nuoriso- ja aikuispsykiatriassa sekä ensikotitoiminnassa. Ylen ohjelma havahdutti myös hänet pohtimaan julkisuutta ja mediaa tänä päivänä. Yhä useammin käy niin, että vaikka tarkoitus on hyvä, media tulee yksinkertaistaneeksi asioita, aikaa ei ole paneutuvalle taustatyölle ja nopean journalismin nimissä vedetään mutkia suoriksi.

– Ymmärrän kyllä, että näin klikkijournalismin aikana julkinen keskustelu on yksinkertaistamista, tunnevaltaista ja päivittelevää. Ihmisethän janoavat kuulla, miten vaikeista asioista tehdään yksinkertaisia, kuten nyt vaikka lasten ja nuorten väkivallasta puhuttaessa.

Psykologeilla olisi Törrösen mukaan paljon annettavaa julkiseen keskusteluun. Hän muistuttaa asiatuntijoiden vastuusta palauttaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin. 

– Meidän ihmismielen asiantuntijoiden pitäisi uskaltaa sanoa, miten mutkikkaista asioista on kysymys ja pitää yllä toivon näkökulmaa. Vaikeat kysymykset taipuvat huonosti tämän päivän journalismiin. Kun keskustelu polarisoituu ääripäihin, ammattilaisten pitäisi toimia sitä ehkäisevästi. 

Ammattilaisen tehtävä on syventää aihetta: ettei edistettäisi toivottomuutta muttei myöskään sitä, että asiat ratkeavat kliseisesti tuosta vaan.

– Ei pidä tyytyä keskustelemaan väkivaltaisten nuorten hoidosta teemalla ”rajat vai rakkaus”, kun rehellisesti ottaen vaikeat tapaukset ovat todella vaikeita, kuten Ylen ohjelmassakin. Aina ratkaisu ei ole se, että asiantuntija toistaa taas kerran, että tarvitaan ”enemmän matalan kynnyksen palveluita” tai ”vanhemmuuden tukemista”. Usein asiantuntijat ikään kuin houkutellaan kliseisiin toteamuksiin. Psykologien ei pitäisi puhua ”mietintöjen kieltä”, vaan kertoa asiansa konkreettisesti omin sanoin. Toivoa kuitenkin on aina.

Lisää aiheesta

• THL järjesti hiljattain väkivaltaa ja mediaa käsittelevän webinaarin, jossa usean alan asiantuntijat, myös Psykologiliitto, ilmaisivat huolensa median tavasta käsitellä haastateltavia, jotka ovat usein haavoittuvassa tilassa. Etenkin lasten ja nuorten kohdalla tulisi noudattaa erityistä varovaisuutta ja hienotunteisuutta julkisuuden suhteen.
• Lue myös Psykologi-lehden juttu psykologi Katja Myllyviidan kirjasta Häpeän hoito
• 8.–14.2.2021 vietetään mediataitoviikkoa.