Miksei mies hae apua?

PAHOINPIDELTY MIES PARISUHTEESSA
JAANA HAAPASALO
KIRJAPAINO BOOKCOVER OY 2025

Miehiin kohdistuvan parisuhdeväkivallan esille nostaminen ei tarkoita naisiin kohdistuvan väkivallan vähättelyä. Luin taannoin artikkelin Antti Tuiskusta. Tuisku joutui pahoinpidellyksi parisuhteessaan ja soitti hätäkeskukseen. Tuntui riipaisevalta, kun hätäkeskuksessa oli naurettu Tuiskun esittäytyessä. 

Vain murto-osa miehistä tekee fyysisestä parisuhdeväkivallasta rikosilmoituksen. Syynä on usein se, ettei uskota poliisin ryhtyvän asiassa toimiin ja myös yleisemmät asenteet. Miesten avun hakemista voivat estää maskuliinisuusihanteet, häpeä, pelko itse joutua syytetyksi väkivallasta ja naurunalaiseksi tai uhriksi joutumisen pelko. ”Aika lökäpöksy pitää äijän olla, et sen lisäksi että ottaa muijalta selkäänsä, hakee viel säälipisteitäkin”. 

Mediassa miehiin kohdistuva parisuhdeväkivalta voidaan esittää jopa humoristisessa valossa. Sekä naiset että miehet näyttävät suhtautuvan naisten tekemään väkivaltaan sallivammin kuin miesten tekemään väkivaltaan. Syynä lienee naisten fyysinen heikkous suhteessa miehiin.

Sopivien palvelujen puuttuminen voi estää miesten avun hakemista

Miehet hakevat usein apua vasta sitten, kun vammat ovat vakavia tai miehellä on muita haavoittuvuuksia, esimerkiksi korkeampi ikä tai jokin vamma tai sairaus.  Toistuvat käynnit päivystyksessä epämäärisin kipuoirein tai toistuvat “tapaturmat” voivat kaikki viitata parisuhdeväkivaltaan. Parisuhdeväkivallan uhrit käyttävät paljon terveyspalveluja ja erityisesti päivystystä. Jäin miettimään sitä, estääkö miesten avun hakemista monien auttajatahojen naisvaltaisuus.

Monet psykologit työssään, myös kirjan kirjoittaja, ovat nähneet, että nainenkin voi olla niin sanottu läheisterroristi. Yleisimmin miesuhrit kokevat psykologista väkivaltaa, mitä on muun muassa uhkailu, vaatiminen, ylidramaattiset purkaukset, syyttely, kritisointi ja pilkkaaminen.  Myös lasten vieraannuttaminen, lasten kanssa vietetyn ajan rajoittaminen, kiintymyksen panttaaminen, vainoaminen, mustamaalaus, manipulointi ja ex-puolison uusien ihmissuhteiden sabotointi ovat esimerkkejä naisten harjoittamasta psykologisesta väkivallasta. Eron jälkeen tavallinen digitaalinen väkivalta voi olla esimerkiksi jatkuvaa viestittelyä, puheluiden ja someviestinnän seuraamista salaa tai esimerkiksi intiimikuvilla tai -kertomuksilla kiristämistä.

Psykologisen parisuhdeväkivallan muodoissa havaitaan hyvin usein kontrolloivan käyttäytymisen piirteitä. Kaltoinkohteleva, kontrolloiva kumppani voi vaatia toista esimerkiksi jättämään työnsä ja luopumaan harrastuksistaan. Valvottaminen voi olla esimerkki naisten miehiin kohdistamasta kontrolloivasta väkivallasta. Unen häiritseminen on tehokas kidutuskeino, joka tekee uhrista hyvin haavoittuvan ja johtaa helposti uupumukseen ja sairastumiseen.

Väkivaltaisen suhteen taustalla on usein traumasidos

Kontrolloivasta kumppanista voivat kieliä alkukantaisten puolustusmekanismien käyttö kuten projektio (heijastaa usein omia puutteitaan ja syyllisyyttään toiseen), halkominen tai kieltäminen. Pahimmassa tapauksessa uhri sisäistää projektiot ja alkaa itsekin uskoa olevansa sellainen ja samastuu häneen heijastettuihin ominaisuuksiin (projektiivinen identifikaatio), mikä vaikeuttaa väkivaltaisesta suhteesta irrottautumista.  Kiintymyssuhdeteorian pohjalta voidaan puhua niin sanotusta blaming-strategiasta, (toisten syyttelystä) ja shaming-strategia, eli syyllistymisestä ja häpeän kantamisesta, joka kuuluisi väkivallan tekijälle.

Kirjassa selitetään myös Carnesin ja Phillipsin kahdeksan ilmiötä trauman vaikutuksista ihmiseen. Traumatisoitunut ihminen voi tuntea vetoa kumppaneihin, jotka käyttäytyvät huonosti, koska nämä tuntuvat kummallisen tutuilta. Traumasidos tarkoittaa, että aikuinen ihminen solmii suhteen ihmiseen, joka aiheuttaa pelkoa ja vaaraa. Traumasidoksen tiedostaminen on ensimmäinen askel siitä eroon pääsemiseksi.

Voiko miestä raiskata?

Yhteiskunnan stereotyyppiset ja sukupuolirooleihin sidotut käsitykset siitä, voiko miestä raiskata ja ketkä ovat seksuaalisen väkivallan uhreja, voivat osaltaan estää miehiä paljastamasta uhrikokemuksiaan. Kirjassa on esimerkki siitä, miten nainen syötti miehelle väkisin Viagraa. Naisten harjoittaman seksuaalisen väkivallan piiriin voidaan laajasti ottaen laskea seksin käyttö manipulaatiotarkoituksissa (“jos suostut siihen, saat seksiä”), perättömät ilmiannot ja raskaaksi hankkiutuminen ilman miehen suostumusta. 

Moraalinen turmeleminen on myös yksi psykologisen pahoinpitelyn muoto. Nykyisin on tavallista ”normalisoida” kaikenlaista seksiin liittyvää, ja ylenpalttiselta seksipuheelta voi olla vaikea välttyä mediassa ja somessa. Voidaanko ajatella tätä moraalisen turmelemisen näkökulmasta?

Kirjan lopussa käsitellään perhesurmia. Modernina aikana perhesurmia on tapahtunut enemmän kuin aiemmin, vaikka se edelleen on harvinaista. Modernin ajan odotukset menestymisestä ja pärjäämisestä saattavat osaltaan selittää perhesurmien lisääntymistä.

Miesten kokemasta väkivallasta parisuhteessa ei ole aiemmin suomeksi julkaistu tietokirjaa. Kirja on ensimmäinen laatuaan. Kirjassa käsitellään myös molemminpuolista väkivaltaa, mitä on noin puolet parisuhdeväkivallasta. Puolet väkivallasta on yksipuolisesti joko naisten tai miesten tekemiä. Kirjassa kerrotaan, miten väkivaltaa kokeneet voidaan tunnistaa ja miten väkivaltaisesta parisuhteesta on mahdollista päästä eroon. 

Parisuhdeväkivallan eri tyyppien erottelu on perusteltua, jos halutaan kehitellä väkivallan ehkäisy- ja hoitokeinoja erityyppisille tekijöille ja uhreille. Samaa hoitoa ei voida tarjota tilannesidonnaisesti väkivaltaisille (esim. puolison hoitoon uupuneille) ja kroonisesti väkivaltaisille ja antisosiaalisille tekijöille, jotka ovat laajemminkin väkivaltaisia.  Paikoitellen kirjan esimerkit ovat hyvin raskasta luettavaa. Kaikki väkivalta, sukupuoleen katsomatta, on vahingollista.

Esittelyn kirjoittaja on 1990-luvulla käynyt Jaana Haapasalon persoonallisuuspsykologian kursseilla Jyväskylän yliopistossa.