Lapsi oppii kävelemään myöhemmin kuin ikätoverinsa. Hän kaatuilee, koheltaa ja törmäilee herkästi, eikä voimansäätelykään ole helppoa. Koulussa lapsi ei omaksu tavanomaista kynäotetta ja kirjoittaa muita hitaammin. Liikunnantunneilla hänen on vaikea osua palloon. 

Miten tällaiseen ”kömpelyyteen” tulisi suhtautua?

Oppimisvaikeuksista puhuttaessa mieleen tulevat herkästi lukemisen, laskemisen tai keskittymisen pulmat. Esimerkiksi lukivaikeus ja ADHD ovat jo melko arkisia käsitteitä muillekin kuin koulupsykologeille ja opettajille. 

Iso osa varhaisesta oppimisesta painottuu kuitenkin motoriikkaan. Ensimmäisten ikävuosien aikana lapsen odotetaan oppivan muun muassa kävelemään ja syömään yhä itsenäisemmin. Vähän myöhemmin luvassa ovat erilaiset pallopelit ja muut liikuntalajit sekä kirjoittaminen. 

Motorisen oppimisen vaikeuksista puhutaan, kun uusien motoristen taitojen oppiminen ja sujuvien liikkeiden tuottaminen on selvästi keskimääräistä haastavampaa, ja piirre haittaa arjesta selviytymistä. Lääketieteellinen termi ilmiölle on kehityksellinen koordinaatiohäiriö (engl. developmental coordination disorder, DCD), aiemmin puhuttiin dyspraksiasta. 

Selviä motorisen oppimisen vaikeuksia ajatellaan olevan motorisilta taidoiltaan heikoimmalla 5–6 prosentilla väestöstä. Kahdenkymmenen oppilaan ryhmään mahtuu siis keskimäärin yksi tällainen tapaus. Kyse on kuitenkin jatkumosta, ja lievempikin poikkeama ikätovereiden keskimääräisestä taitotasosta voi tuottaa haasteita arkeen. 

Taustalla toiminnanohjauksen pulmia

Psykologian lehtori Judith Gentle Surreyn yliopistosta Englannista on tutkimustyössään erikoistunut kehitykselliseen koordinaatiohäiriöön. Ilmiö on hänelle tuttu myös vanhempana, sillä hänen aikuisella lapsellaan on diagnoosi. Gentle korostaa, että motoristen oppimisvaikeuksien luonne vaihtelee yksilöllisesti.

– Haasteet voivat näkyä laaja-alaisesti hieno- ja karkeamotoriikassa, silmä–käsi-koordinaatiossa, tasapainossa, aistitiedon yhdistelyssä sekä tilan ja etäisyyksien hahmottamisessa – tai ilmetä vain joillain näistä osa-alueista.

Gentle näkee yhdistävänä ydinpiirteenä sen, että liikkeiden koordinaatio vaatii huomattavasti keskimääräistä enemmän tietoista työtä. Suurimmalla osalla ihmisistä tutut liikesarjat automatisoituvat melko nopeasti lapsuusiän aikana. Silloin on helppo unohtaa, että arjen perustoiminnot edellyttävät jatkuvaa koordinaatiota eri lihasten välillä ja suhteessa ympäristöön.

Jyväskylän ammattikorkeakoulun johtava asiantuntija, liikuntapedagogiikan tohtori Piritta Asunta painottaa, että liikkeiden koordinaatio vaatii toiminnanohjausta. Motorisen oppimisen vaikeuksissa on siis motoriikan ohella kyse toiminnanohjauksen haasteista.

– Ei osata hahmottaa, miten tiettyä taitoa pitäisi harjoitella tai mitä tehdä seuraavaksi.

Mahdollisena ydinongelmana pidetään sisäisen mallintamisen häiriötä – motoristen mielikuvien muodostaminen ja liikesarjojen havainnoimalla oppiminen on vaikeaa. Aivokuvantamistutkimusten perusteella kehitykselliseen koordinaatiohäiriöön näyttäisi liittyvän hermostollisia poikkeavuuksia muun muassa otsa- ja päälaenlohkon välisissä yhteyksissä. Muun neurokirjon tapaan kyse on todennäköisesti monitekijäisestä ominaisuudesta, johon vaikuttavat useat eri geenit yhdessä ympäristön kanssa.

Haasteita usein myös aikuisiällä

Motorisen oppimisen vaikeuksia on tutkittu todella vähän suhteessa niiden yleisyyteen. Lisäksi tutkimus on painottunut lapsiin, joten vaikeuksien ilmenemisestä myöhemmällä iällä tiedetään sitäkin vähemmän. Ominaisuus ei sinänsä häviä iän myötä. Ikä kuitenkin vaikuttaa siihen, miten haasteet näkyvät.

– Aikuisikään mennessä ihmiset ovat usein löytäneet strategioita pärjätäkseen motoristen haasteiden kanssa, Judith Gentle kertoo.

Yksilölliselle kuntoutukselle ei välttämättä olisi edes tarvetta, jos tämän sijaan muokattaisiin ympäristön odotuksia ja toimintatapoja.

Aikuisilla on yleensä paremmat mahdollisuudet valita itse ympäristönsä ja aktiviteettinsa. Motorisen oppimisen haasteet voivat vaikeuttaa esimerkiksi autolla ajamista, mutta kaiken kaikkiaan aikuisiällä tulee aiempaa harvemmin tarvetta oppia täysin uusia motorisia taitoja. Suoraan motoriikkaan liittyvien haasteiden vähentyessä toiminnanohjauksen ongelmat arjessa voivat kuitenkin korostua.

Motorisen oppimisen vaikeudet saattavat rajata myös työllistymismahdollisuuksia. Esimerkiksi kosmetologin tai rakennustyöläisen ammatit ovat luonnollisesti haastavia, jos omien liikkeiden hallinta vaatii tavanomaista enemmän työtä. Toisaalta hienomotoriikan pulmat tekevät usein kirjoittamisesta hidasta ja työlästä, mikä voi vaikeuttaa niin sanottuun tietotyöhön kouluttautumista.

Tuki mahdollistaa oppimisen 

Piritta Asunta on mukana työryhmässä, joka laatii Käypä hoito -suosituksia kehitykselliselle koordinaatiohäiriölle. Suositukset on tarkoitus julkaista vielä tänä vuonna.

Kognitiivista näkökulmaa painottava terapiamuoto (Cognitive Orientation to daily Occupational Performance, CO-OP) vaikuttaa tutkimusten perusteella olevan toimiva tukikeino lasten motorisen oppimisen vaikeuksiin. Menetelmässä lähdetään liikkeelle siitä, että lapsi nimeää itselleen merkityksellisen taidon, jonka haluaisi oppia.

Seuraavaksi laaditaan toimintasuunnitelma, jossa tavoite pilkotaan pienempiin osatavoitteisiin. Esimerkiksi hyppynarua hyppiessä voidaan harjoitella ensin tasajalkaa hyppimistä ja sitten erikseen narun pyörittämistä. Jokaisen osatavoitteen saavuttamisesta annetaan myönteistä palautetta lapsen kannustamiseksi.

Kehityksellinen koordinaatiohäiriö ei siis tarkoita sitä, että motoristen taitojen oppiminen olisi mahdotonta. Oppimisprosessi on vain pidempi ja vaatii yksilöllisempää suunnittelua.

– Nämä lapset kyllä oppivat ne taidot, kun vain paljon harjoitetaan ja opetetaan heille taitoja pilkkoen, Asunta painottaa.

Yksilökuntoutuksen ohella tulee huomioida ympäristön rooli. Olisi tärkeää hakea tapoja, joilla tukea saataisiin suoraan esimerkiksi varhaiskasvatuksen ja koulun arkeen. Yksilölliselle kuntoutukselle ei välttämättä olisi edes tarvetta, jos tämän sijaan muokattaisiin ympäristön odotuksia ja toimintatapoja.

Opetuksessa tuki voi Judith Gentlen mukaan tarkoittaa esimerkiksi lisäapua kynäotteen harjoitteluun, mutta toisaalta myös sen pohtimista, tarvitseeko arvioinnin aina perustua kirjallisiin tehtäviin. Yleisemmin ottaen olisi syytä lisätä ihmisten ymmärrystä siitä, etteivät kaikki lähde motorisessakaan oppimisessa samalta viivalta.

Varhainen tuki on tärkeää, sillä motorisen oppimisen vaikeudet voivat altistaa psykososiaalisille haasteille. Liikkumisen pulmat ovat usein koulussa eri tavalla kaikkien nähtävissä kuin esimerkiksi haasteet matematiikan oppimisessa. Motorisen oppimisen vaikeuksien on havaittu lisäävän riskiä kiusatuksi joutumiselle ja syrjäytymiselle. Tämä kaikki voi syödä lapsen uskoa omaan pystyvyyteensä ja näkyä esimerkiksi masennus- tai ahdistuneisuusoireiluna.

Piritta Asunta kertoo, että aihe on noussut esiin koulupsykologien kanssa keskustellessa.

– Yläkoulun puolella voi olla lapsi, jolla on ollut jo paljon psykososiaalisia pulmia. Kun ruvetaan selvittämään, niin taustalta löytyy huonoja kokemuksia liikkumisesta ja heikkoa motorista pätevyyttä.

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 1/2024.