”Ihan hyvä” psykologi

Kävin hiljattain ystäväni kanssa tenttimässä kognitiivisen neurotieteen kurssin, johon olin päntännyt jokseenkin intensiivisesti edeltävät viikot. Arvosanaksi tuli kolmonen, joka yliopiston virallisen kannan mukaan tarkoittaa hyvää osaamista, mutta kääntyy usein päässäni ”ihan hyväksi”. Tentin jälkeen pohdimme, pitäisikö lukea vielä lisää ja yrittää korottaa arvosanaa. Toisaalta kurssi oli jo läpäisty, toisaalta tuntui olevan vielä mahdottoman paljon sellaista, mitä aiheesta voisi oppia lisää. Samalla muut kurssit ja velvoitteet vyöryvät kovaa vauhtia päälle. Kaikkea ei kuitenkaan pysty tai ehdi oppimaan täydellisesti. Siirrynkö eteenpäin, riittääkö minulle ”ihan hyvä”?

Etenkin opintojen alkuvaiheessa keskusteluissa nousi usein esiin se, onko arvosanoilla merkitystä. Ei ole, kuului monen vastaus. On jopa parempi, ettei niistä puhuta. Ainakin peruskursseilla mennään suurien osallistujamäärien vuoksi pitkälti monivalintatenttien voimalla. Ne herättävät keskustelua puolesta ja vastaan. Sama kaava tuntuu toistuvan kurssista toiseen: katso luentotallenteet, lue kirja, käy tekemässä tentti, veikkaa jos et tiedä oikeaa vastausta. Isot kokonaisuudet jäävät helposti nippelitiedon varjoon.

Kuinka paljon muistan nyt pänttäämistäni asioista valmistuessani?

Kukaan ei toki estä opiskelemasta lisää tai vain olennaisimmiksi kokemiaan asioita, ja vastuu on tietenkin loppupeleissä opiskelijalla itsellään. Monivalintatenttien maailmassa huomaan kuitenkin joskus kysyväni itseltäni: tällaistako on olla psykologi? Tuskin. Se alkaa hahmottumaan kuulemma paremmin vasta opintojen myöhemmässä vaiheessa, harjoittelussa ja työelämässä. Alkupään opinnoissa luodaan pohjaa tuolle kaikelle, mutta kuinka vakaa tästä pohjasta muodostuu, ja mikä on lopulta sen merkitys? Kuinka paljon muistan nyt pänttäämistäni asioista valmistuessani, saati oltuani muutaman vuoden työelämässä? 

Moni tuttava ja sukulainen tuntuu tietävän, että psykologeille kyllä riittää töitä. Koulutuspoliittista keskustelua seuraavalle voi näyttäytyä joskus myös hieman toisenlainen todellisuus: koulutuksen sisäänottomääriä nostetaan jatkuvasti ja yliopistokaupungeista voi olla vaikea löytää harjoittelupaikkaa. Paikoin puhutaan jo harkkapaikkakriisistä. Toisinaan tulee mietittyä, miltä tilanne näyttää viiden tai kymmenen vuoden päästä. Onko ”ihan hyvälle” psykologille edelleen kysyntää?

Miten sitten erottautua muiden alan opiskelijoiden joukosta? Kaikki käyvät läpi kutakuinkin samanlaisen koulutusputken. Jos unohdetaan kaikki muu ja keskitytään vain opintoihin, niin erottautumistekijöitä ovat lähinnä opiskelumenestys ja sivuaineopinnot. Mutta onko paremmilla arvosanoilla valmistunut opiskelija automaattisesti parempi psykologi?

Kirjoittaja on Suomen Psykologian Opiskelijain Liiton (SPOL) taloudenhoitaja.