Hyvät, pahat, ja kiintiöt 

”Epäreilua!” huusin 9-vuotiaana liikuntatunnilla, mihin opettaja vastasi: ”elämä on”. Tuolloin päätin, että aion tehdä kaikkeni vähentääkseni epäreiluutta maailmassa. Sittemmin olen havainnut, että epäreiluus on joissakin tilanteissa hyvin subjektiivinen kokemus, ja toisinaan työnantajille ja yliopistoille laissa määritetyt oikeudet jyräävät epäreiluuden kokemuksen. 

Yksi näistä oikeuksista on kiintiösopimukset harjoittelupaikkoihin. Esimerkiksi HUSilla ja Helsingin yliopiston lääketieteellisellä tiedekunnalla, johon myös psykologia kuuluu, on sopimus, jossa tietty määrä HUSin harjoittelupaikoista on varattu ainoastaan Helsingin yliopiston opiskelijoille. Myös Varhalla on rajoitettu muiden kuin Turussa opiskelevien valitsemista harkkapaikkoihin. 

Mielipiteet kiintiöistä jakautuvat vahvasti: toiset kannattavat niitä ja toisten mielestä kiintiöt ovat epäreiluja. On myös heitä, jotka näkevät kiintiöissä sekä mahdollisuuksia että haittoja. Keskusteluissa korostuu se, että kiintiöt ovat käteviä heille, jotka niistä hyötyvät, mutta muille ne vaikeuttavat harkkapaikan hakua. Vaikka nykyään harkkapaikkoja on enemmän kuin koskaan, niin on myös opiskelijoita. 

Tällä hetkellä harjoittelupaikkojen vähäisyys näkyy etenkin Jyväskylässä, jossa on enemmän opiskelijoita kuin muualla, mutta samaan aikaan vähemmän harkkapaikkoja. Myös Tampereella on parikymmentä opiskelijaa ilman harkkapaikkaa. Koska työnantajalla on yhdenvertaisuuslain raamien sisällä oikeus vapaasti valita harjoittelija, kiintiöt eivät lähtökohtaisesti riko lakia. Yhdenvertaisuuslaki ei estä valitsemasta työntekijää alueellisin perustein. Tämä ei kuitenkaan poista epäreiluuden kokemusta.  

Mitä asialle sitten voisi tehdä? Ensinnäkin yliopiston tulisi tukea opiskelijaa harjoittelupaikan löytämisessä, koska harjoittelu on osa opintoja. Toiseksi voisi velvoittaa hyvinvointialueet tarjoamaan tietylle määrälle opiskelijoita harjoittelupaikan ilman alueellisia rajoituksia. Tämä on tietysti erittäin paljon helpommin sanottu kuin tehty. 

Psykologian tutkintoon tarvittaisiin samanlainen malli kuin lääkiksessä, jossa harkkapaikat ovat valtion tukemia. Se voisi lisätä harkkapaikkojen määrää hyvinvointialueilla. Valtion rahoituksen saaminen on kuitenkin pitkä ja työläs prosessi, joka vaatii paljon työtä. Onneksi jokainen voi poliitikkoja haastamalla ja äänestämällä ainakin pyrkiä vaikuttamaan siihen, missä määrin psykologiaa resursoidaan.

Kirjoittaja on Psykologiliiton opiskelijapromoottori ja psykologian opiskelija Tampereen yliopistossa.