Ennen kaikki oli paremmin – todellakin

Vuodenvaihteessa työvoimapalvelut siirtyivät valtiolta kuntiin, ja ammatinvalintapsykologit siinä mukana perustettujen työllisyysalueiden työntekijöiksi. Tai siirtyivät jos siirtyivät. Kaikki työllisyysalueet eivät näet kokeneet tarvitsevansa psykologipalveluita, joten psykologin virkoja, tai työsopimussuhteita, ei perustettu lainkaan. Muutamat psykologit taas näkivät jopa pahoinvoivat hyvinvointialueet tai muut työnantajat houkuttelevampina vaihtoehtoina.

Itse aloitin ensimmäisen kerran ammatinvalinnanohjauksessa reilut 40 vuotta sitten, ja välillä muissakin töissä oltuani olen aina palannut tänne kotipesääni ja ollut varsin tyytyväinen valtioon työnantajana, ehkä palkkausta lukuun ottamatta. Niinpä suhtauduinkin monien muiden ohella varauksellisesti kunnan palvelukseen siirtymiseen. 

Viimeistään nyt muutaman kuukauden jälkeen huoleni ei ole osoittautunut tarpeettomaksi. Emmehän me psykologit tänne kuntiin yksin siirtyneet, vaan yhdessä tuhansien muiden työvoimavirkailijoiden kanssa. Niinpä ne muutokset, joita työaikaan ja sitä kautta palkkaukseen sekä muihin työn tekemisen ehtoihin tuli, koskettivat laajempaakin joukkoa. Muutokset tosin ovat työllisyysaluekohtaisia – joillakin alueilla työntekijöitä arvostetaan entiseen tapaan, asiat koetetaan hoitaa mahdollisimman hyvin, ja halutaan pitää osaavista ja motivoituneista työntekijöistä kiinni.

Psykologit haluttiin lähtökohtaisesti irtisanoa liian kalliina työntekijöinä.

Omalla alueellani psykologit haluttiin lähtökohtaisesti irtisanoa liian kalliina työntekijöinä, mutta henkilöstö ja henkilöstöjärjestöt halusivat pitää meistä kiinni. Kun alkuvuodesta meille esiteltiin kaupungin käytäntöjä, monet asiat tuntuivat olevan hyvin, jotkut jopa paremmin kuin valtiolla: saimmehan käyttöömme jopa työsuhdepolkupyöräedun, jonka hallitus tosin lakkauttaa. 

Vaan käytäntö onkin osoittautunut toiseksi. Heikennyksiä on tullut toinen toisensa jälkeen: etätyöprosenttia on pienennetty, etäpäivät ennalta määrätty (silti ne pitää anoa esimieheltä), lomanpito- ja lomarahanvaihtorajoitukset… ja viimeisenä kamelin selän katkaisijana yleistyöaikaan siirtyminen, joka toi ilman korvausta kaksi tuntia lisää viikoittaista työaikaa. Eikä siinä vielä kaikki, vaan samalla jouduttiin luopumaan liukuvasta työajasta. Työmotivaatio katosi sen myötä, kun henkilökunnan perusteluista sen välttämättömyydestä asiantuntijatyössä ei välitetty.

Tämän seurauksena fiksuimmat tekivät omat johtopäätöksensä ja hakeutuivat muihin töihin. Niinpä minulta on jo pari kollegaa lähtenyt, eikä se työnantajaa ole vaivannut – saatiinpa niitä haluttuja säästöjä. Takuupalkalla on menty tähän asti, mutta kun uudet palkkaukset saadaan voimaan syksymmällä, saattaa muuttoaalto taas jatkua. Elleivät hyvät työkaverit ja työyhteisö pidättele.

Kirjoittaja on Psykologiliiton hallituksen jäsen.