Askeleen lähempänä taivasta – mitä Kalifornia teki maailmankuvalleni

Rantakallio edessä viettää jyrkästi alas kivikkoon, jossa aallot pauhaavat kultaisessa auringonvalossa. Tuuli kieputtaa hiuksia ja kuljettaa nenään kalifornianarnikin yrttistä tuoksua. Vierellä kohoaa hopeanharmaarunkoinen sypressi, jonka oksat kiertyvät kohti sinistä taivasta. Kauempana jättimäinen punapuu seisoo vakaana, kuin muistuttaen olemuksellaan olemaan hötkyilemättä ja elämään hetkessä. Sisäänhengitys–uloshengitys. Kehon pulssi etsiytyy luonnon kanssa samaan tahtiin. Juuri nyt tunnen olevani askeleen lähempänä taivasta. 

Pohjois-Kaliforniassa, Tyynen valtameren rannalla tuntuu kuin unelmien ja todellisuuden välinen verho olisi ohuempi kuin muualla. Ei ole siis ihme, että jo vuosikymmeniä alue on inspiroinut ihmisiä saattamaan unelmansa todeksi. Ensin länteen ryntäsivät paremman elämän perässä kullankaivajat, myöhemmin alueelle lampsivat beatnikit vanavedessään hipit, motiiveinaan rakentaa yksilön materiaalisen hyvän sijaan henkistä hyvää koko ihmiskunnalle. Sittemmin vastakulttuurin epäkonventionaaliset tee-se-itse-ajatukset ovat raivanneet tietä startupyrittäjille ja teknologeille, joita alueelle nykyisin vetää hyvä pöhinä, asiantuntemus ja verkostot.

Jotakin Kalifornia on tehnyt myös minulle. Olen nimittäin vuosien varrella päätynyt istumaan sieniseremoniaan punapuumetsässä, hengittelemään rytmikkäästi ryhmässä kohdatakseni esivanhempani ja osallistumaan energiatyöskentelykurssille, jossa tapaamisia pidetään joskus öisin, astraaliulottuvuudessa. Miten minusta, vahvasti tieteelliseen ajatteluun tukeutuvasta rivipsykologista on kuoriutunut uushenkisyyden buffetpöydän antimista parhaat palat poimiva uushippi? 

Ehkä siitä ei olisi haittaakaan?

Muutos maailmankuvassani tapahtui pienin askelin. Ensimmäisenä asuinvuotenamme paikallinen psykoterapeutti suositteli meditaatiota tunteiden hallintaan. Ensireaktioni oli jyrkkä ei. Olin ihminen, jolle pelkkä sanapari tietoinen läsnäolo haiskahti liikaa huovutetuilta hatuilta ja keraamisilta kissakoruilta, toisin sanoen asioilta, joita markkinoidaan I Love Me -messuilla auravalokuvausta ja voimaeläintarotkorttiluentaa tarjoavien kojujen katveessa. Mutta toisaalta, järjestettiinhän suositeltu kurssi legendaarisella Stanfordin yliopistolla ja menetelmä, myötätuntomeditaatio, oli tieteellisesti todistettu toimivaksi. Ehkä siitä ei olisi haittaakaan, päätin pienen harkinnan jälkeen. Olihan psykologiakin kerran ollut nimeltään sielutiede.

Meditaatiokurssin opettajana toimi buddhalaismunkki, joka yliopiston kampuksen luokkahuoneessa näytti ihan normaalilta ihmiseltä farkuissaan ja fleeceliivissään. Lisäksi mies puhui järkeviä, yhdistellen psykologiaa ja aivotutkimusta, kehotti tekemään edes yhden yhteisön hyvinvointia edistävän projektin ja kirjoittamaan itselleen myötätuntoisen kirjeen, jonka lukea myöhemmin, kun hetki olisi oikea. Ryhmän tuella opin pikkuhiljaa keskittymään hengittämiseen ilman kuristavaa tunnetta hukkumisesta. Opin istumaan ikävien tunteiden kanssa ja joskus jopa päästämään irti katkeruuden tunteista ja antamaan anteeksi. Ymmärsin ensimmäistä kertaa kokemuksellisesti, että ihminen on paljon muutakin kuin vain analyyttinen mieli.

Olin ihminen, jolle pelkkä sanapari tietoinen läsnäolo
haiskahti huovutetuilta hatuilta ja keraamisilta kissakoruilta.

Samaan aikaan ahmin kirjallisuutta kvanttifysiikasta, mikä osaltaan horjutti tiedeuskovaisuuteen kallistuvaa mieltäni. Kvanttifysiikan arkijärkeä venyttävät löydökset partikkeleiden ennustamattomuudesta mursivat käsitystäni maailmaa ohjaavista laeista. Miten jostakin voi olla monta versiota olemassa yhtä aikaa ja miten muka todellisuus syntyy vastaa havaintohetkellä? Onko kaikki, mitä olen tähän mennessä uskonut ollutkin valetta? Koin syvää eksistentiaalista ahdistusta. Tarvittiin useampi rauhoittava hengityskierros, buddhalaismunkin opeilla.

Pikkuhiljaa ihmissuhdeverkostoni Kaliforniassa kasvoivat ja astuin syvemmälle uushenkisyyden maailmaan. Joku aina tunsi jonkun, joka tunsi jonkun. Selitin kiinnostukseni taustatutkimuksella seuraavaan romaaniini, mutta oli siinä myös tarvetta ymmärtää paremmin olemassaolon mysteeriä. Löysin itseni maailmasta, jossa henkisyys ja itseapu kohtasivat mitä moninaisimmilla tavoilla. Oli metsäkeijuja ja taivaallisia akaasisia arkistoja, enkelioppaita ja sieluja yhdistäviä kultaisia silmukoita. Mutta oli myös paljon uutta ymmärrystä ihmisen kaipuusta yhteyteen, halusta lievittää kärsimystä ja olla parempi ihminen.

Pahimmassa tapauksessa henkisyydellä voidaan oikeuttaa ihmisten tarpeiden ohittaminen ja hyväksikäyttö.

Opin, että henkiset harjoitteet voivat tuoda paljon hyvää elämäämme. Ne voivat auttaa ajattelemaan arjen tilanteita monista eri näkökulmista, säätelemään tunteita. Ne voivat toimia mielikuvaharjoitusten tavoin, luomaan positiivista mielialaa ja uskoa itseen. Henkisyyden ympärille syntyy yhteisöjä, joissa vertaistukea annetaan ja vastaanotetaan. Harjoitteet synnyttävät merkityksellisyyden tunteita siitä, että on osa jotakin suurempaa. 

Mutta samalla en päässyt irti alusta asti kaihertaneesta ajatuksesta, että henkisyys voi toimia myös esteenä ymmärtää itseä ja maailmaa. Varsinkin silloin, kun lähestymistapa tarjoaa yhden ainoan ratkaisun ihmisenä olemisen monimutkaiseen ongelmaan. Pahimmassa tapauksessa henkisyydellä voidaan oikeuttaa ihmisten tarpeiden ohittaminen ja hyväksikäyttö. Esimerkkejä narsistisista joogaopettajista tai kulttijohtajista ei tarvitse kaukaa hakea.

Hyvinvointia vai ongelmia ylläpitävä voima?

Kun henkisyydestä tulee eheyttävän ja hyvinvointia ylläpitävän voiman sijaan ongelmia ylläpitävä voima, puhutaan henkisestä ohittamisesta (englanniksi spiritual bypassing). Termin on lanseerannut 1960-luvulla psykologi ja psykoterapeutti John Welwood, joka yhdisteli työssään länsimaista tiedettä ja itämaista viisausperinnettä. Hänen mukaansa henkistä ohittamista tapahtuu silloin kun henkisiä oppeja ja harjoituksia käytetään vaikeiden tunteiden tai psyykkisten traumojen ja kehityksellisten tehtävien ohittamiseen. 

Ei tarvitse katsoa oikeita psyykkisiä kipukohtia itsessään, kun kaiken voi aina selittää henkisin termein pois itsestä. Welwood puhuu ennenaikaisesta transsendenssista: kun ihminen yrittää nousta omien sotkuisten ja arkaaisten puoliensa yläpuolelle ennen kuin hän on todella kohdannut nämä ja tehnyt niiden kanssa rauhan. Tämä johtaa absoluuttisen totuuden ajatuksiin ja ihmisen perustavanlaatuisten tarpeiden, tunteiden, psyykkisten yksilö- ja suhdeongelmien, kehityksellisten haasteiden välttämiseen. Toisin sanoen kaiken sen välttelemiseen, minkä takia henkilön pitäisi oikeastaan konsultoida psykologia eikä hengellistä johtajaa.

Tässä yhteydessä on tietenkin tärkeä muistaa, että vaikka omalla kohdallani myötätuntomeditaatio toimi porttina uudenlaiseen maailmaan, tieteellisesti tutkittuja läsnäoloharjoituksia ei voi niputtaa yhteen esoteerisen työskentelyn kanssa, sellaisen, jossa uskotaan muinaisella Atlantiksella asuneisiin yli-ihmisiin ja loikataan kvanttihyppyjä todellisuuksista toiseen ajatuksen voimalla. Moni saa avun tietoisuustaidoista ilman uushenkistä aspektia, ja hyvä niin. 

Asenne esti avoimen tarkastelun

Itse olin kuitenkin suhtautunut kaikkeen psykologiatieteen ulkopuoliseen ihmisyyden selittämiseen niin suurella varauksella, että asenteeni oli estänyt minua tarkastelemasta ihmisyyden kokemuksellisuuden monimuotoisuutta avoimesti. Olin harjoittanut omaa maailmankuvaani vinouttavaa välttelyä, Welwoodin teorisoinnin mukaisesti, vain korvaamalla henkisyyden psykologialla. 

Kun yritän löytää myötätuntoa itseäni kohtaan, voin nähdä, että tälle kaikelle löytyy ymmärrettävä selitys. Mieli on jo sinällään monimutkainen kokonaisuus, jonka ymmärtämiseen ei yksi ihmiselämä riitä. Mieli edusti minulle kuitenkin aluetta, jonka koin hallitsevani, edes jotenkin. Jonka opiskeluun teoreettisesti ja kokemuksellisesti olin laittanut valtavasti aikaa ja energiaa. Pelkäsin päästää mieleeni asioita, jotka voisivat olla ristiriidassa kaiken oppimani kanssa.

Tieteellisyys on edelleen ajatteluani ohjaava voima,
mutta rinnalle on hiipinyt uskallus kyseenalaistaa
ja luoda sitä kautta jotakin uutta.

Ihmisyyden ymmärtäminen vaatii kuitenkin syvää nöyryyttä ja oman vajavaisuuden tunnustamista. Ja jokin Kalifornian ilmapiirissä, sen monisatavuotisessa historiassa rohkeita, ennakkoluulottomia ja kokeilunhaluisia yksilöitä ja yhteisöjä, onnistui avaamaan sisälläni pienen luukun, josta tiedonjanon mukana kulkeva valo pääsi luikertelemaan sisään ja sai unohtamaan nurkkakuntaisuuteni. 

Kahdeksan länsirannikon vuoden jälkeen tieteellisyys on edelleen ajatteluani ohjaava voima, mutta rinnalle on hiipinyt uskallus kyseenalaistaa ajatteluani ja luoda sitä kautta jotakin uutta. Uskallan unelmoida asioita, jotka eivät ole totta, mutta voisivat ehkä jonain päivänä olla. Juuri nyt, vuosikymmenten vastakkaisenasettelujen mustavalkoisen väripaletin jälkeen, laaja valikoima ihmisen kokemuksellisuuden harmaan sävyjä näyttäytyy silmiini kauniina ja inspiroivana. Varsinkin kun sitä tarkastelee Kalifornian taianomaisen kultaisessa valossa, Tyynen valtameren rannalla.

Kirjoittaja on kirjailija ja psykologi, joka asuu Yhdysvalloissa Kalifornian Palo Altossa. Hänen Piilaaksoon sijoittuva romaaninsa Laakso (Tammi) ilmestyi keväällä 2025. Hän valmistelee parhaillaan Kaliforniaan sijoittuvaa romaania esoteerisestä teknologiakultista.