Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen rekisteritietojen mukaan vuonna 2015 7–17-vuotiaista pojista vajaalla kolmella prosentilla oli ADHD-diagnoosi, mutta vuonna 2022 diagnoosin saaneiden osuus oli kasvanut jo runsaaseen kahdeksaan prosenttiin. Tytöillä ADHD-diagnoosit yleistyivät samalla ajanjaksolla vajaasta prosentista runsaaseen kolmeen prosenttiin.

Tarkkaavaisuuden ja keskittymisen häiriön ADHD:n diagnoosien osuudet ovat siten Suomessa kasvaneet kahdeksassa vuodessa peruskouluikäisillä pojilla noin kolminkertaiseksi ja tytöillä yli viisinkertaiseksi.

Neuropsykologian erikoispsykologi ja tutkijatohtori Terhi Helminen Tampereen yliopistosta työskentelee paljon ADHD:n kanssa tutkijana ja neuropsykologina. Hän vahvistaa havainnon diagnoosien yleistymisestä. 

– Kaikkialla länsimaissa diagnoosit ovat lisääntyneet huimasti. Tällä hetkellä esimerkiksi koulupsykologien resurssit eivät tahdo riittää selvitysten tekemiseen ja hoitoketjuja joudutaan miettimään hyvinvointialueilla uusiksi. 

Diagnosointi vaativaa

Asetetaanko ADHD-diagnoosi nykyään liian herkästi?

Helmisen mukaan ADHD:n diagnosoinnissa on erityislaatuista se, että vaikka kyseessä on synnynnäinen aivojen kehityksen häiriö, niin diagnostiikka ei sitä pysty suoraan toteamaan. Tarkkaavaisuus ja toiminnanohjaus on jatkumo, jossa on yksilöllistä vaihtelua.

– Diagnoosi on tehtävä arvioimalla lapsen sen hetkistä toimintakykyä ja verrattava sitä kaikkeen tietoon, mitä hänestä on kertynyt siihen asti. Keskeistä on selvittää kokonaisvaltaisesti lapsen tilannetta, kuten käyttäytymistä eri ympäristössä, sosiaalisia taitoja, tunne-elämää ja ylipäätään arjen sujumista. Kyse voi olla myös muusta ja se tekee diagnostiikasta vaativaa. 

ADHD-diagnoosin asettaa aina lääkäri joko perustasolla tai erikoissairaanhoidossa. Diagnostiikkaan liittyvässä selvitystyössä psykologeilla on kuitenkin usein keskeinen rooli. 

– Käypä hoito -suosituksissa on hyvät listaukset, mitä diagnostiikkaan kuuluu. Siihen kuuluu myös psykologin arviointi tarpeen mukaan. Mielestäni psykologin tekemät kognitiiviset tutkimukset ovat hyödyllisiä erityisesti, jos epäillään myös oppimisvaikeuksien mahdollisuutta tai tarvitaan lisätietoa lapsen taidoista kuntoutussuunnitelman pohjaksi. 

Helminen painottaa, että tutkittavan lapsen arviointi tapahtuu yhteiskunnan odotuksiin nähden: mihin pitäisi pystyä minkäkin ikäisenä. 

– Lapsen suoriutumiseen vaikuttaa valtava määrä erilaisia tekijöitä. Esimerkiksi koululuokissa on isoja eroja siinä, kuinka jäsenneltyä toiminta on. Ääritapauksessa on nähty, että jollakin on ensin paljon ongelmia tarkkaavaisuudessa ja käytöksessä, mutta kun hän vaihtaa koulua, niin ongelmat miltei häviävät. 

Helminen kertookin pohtineensa, pitäisikö ADHD-tutkimuksissa lähteäkin ensin tarkastelemaan sitä, miten ympäristö lasta tukee ja ovatko lapseen kohdistuvat odotukset kohtuulliset, ja vasta sitten kohdistaa tutkimukset lapsen taitoihin.

Epäilläänkö ADHD:ta liian herkästi esimerkiksi kouluissa?

– Aina kun lapsella on ongelmia tai vaikeuksia, niin lapsi ansaitsee, että niiden ääreen pysähdytään. Kyse voi tosiaan olla myös jostain muusta kuin ADHD:sta, mutta jos arjen aikuisten kesken ei löydy riittävää apua, niin asiaa kannattaa tutkia. ADHD on riski esimerkiksi monille mielenterveyteen liittyville vaikeuksille, joten se on tärkeä tunnistaa. 

Helminen muistuttaa, että diagnostiikan tarkoitus ei pitäisi olla ADHD:n leiman antaminen vaan sen selvittäminen, mistä lapsen vaikeuksissa on kyse sekä tarvittavien toimenpiteiden miettiminen. 

Selittävätkö digilaitteet lisääntymistä?

ADHD:n esiintyvyydessä on siis myös yhteiskunnallinen ulottuvuus. Se, mihin lasten pitää pystyä, vaihtelee eri aikoina ja eri paikoissa. 

– Käyttäytymiseen pohjautuvaan diagnoosiin heijastuu myös se, millaiseen käyttäytymiseen ja suoriutumiseen odotamme lasten kykenevän. Esimerkiksi uuden opetussuunnitelman myötä odotukset itseohjautuvuudesta ovat kasvaneet. Herää kysymys, huomioidaanko lasten kehitystasoa kylliksi ja myös kehityksessä olevaa yksilöllistä vaihtelua.

THL:n rekisteriselvityksen mukaan myös alueelliset erot ADHD-diagnooseissa ovat huomattavia Suomessa. Julkisuudessa on käyty keskustelua muun muassa siitä, vaikuttavatko tähän puutteet perusterveydenhuollon ammattilaisten osaamisessa.

Tarkkaavaisuuden ja keskittymisen häiriöt ovat voineet kuitenkin myös aidosti lisääntyä lapsilla viime vuosien aikana. Helmisen mukaan tällä hetkellä keskustellaan paljon digitaalisen kulttuurin vaikutuksesta. 

– Aivot kehittyvät valtavasti ensimmäisinä ikävuosina ja myöhemminkin koko lapsuuden ajan ja vielä varhaisaikuisuudessa. Nykyään lapset käyttävät jo pienenä paljon digitaalisia välineitä. Aivojen muotoutuvuus tarkoittaa sitä, että treenaat aivoja siihen mitä teet.

Toisin sanoen, jos lapsi vaikkapa pelaa paljon nopeaa reagointia vaativia pelejä, niin vastaavat hermoyhteydet vahvistuvat. Jos lapsi lukee paljon tai hänelle luetaan, niin toisenlaiset hermoverkot vahvistuvat.

– Peleihin liittyvät vielä nopeat palkkiot, ja ADHD:n tiedetään liittyvän aivojen palkkiojärjestelmien toimintaan, aivot eivät pysty odottamaan palkintoa tavanomaisesti. Tästä ei ole tarpeeksi tietoa, mutta runsas varhainen digilaitteiden käyttö voi todellakin vaikuttaa jotenkin siihen, minkälaisiksi aivot muotoutuvat. Voi toki olla myös niin päin, että oireyhtymä lisää viehtymystä digilaitteilla pelaamiseen.

Voiko diagnoosin purkaa?

ADHD-diagnoosi seuraa läpi elämän ja siitä voi olla myös ei-toivottuja seurauksia. Aikuisten diagnoosien yleistymisen myötä on herännyt keskustelua, onko diagnooseja asetettu turhaan ja voiko niitä purkaa. Helmisen mukaan Ruotsissa on jo perustettu klinikoita, joissa puretaan aikuisten ADHD-diagnooseja.

– Aikuisena oireet voivat tosiaan lieventyä ja diagnoosi käydä ”turhaksi”.

Diagnoosi voi vaikeuttaa esimerkiksi vakuutusten saantia tai tietyssä ammatissa toimimista. 

– Diagnoosi sinänsä ei ole kategorisesti niin oleellinen kuin yksilön oma toimintakyky, ja esimerkiksi miten keskeinen merkitys lääkityksellä on toimia tarkkaavuutta vaativassa tehtävässä. Kasvaako vaikka vaaratilanteiden riski merkittävästi, jos lääkettä ei pysty ottamaan?

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 1/2024.