”Kohti yleistettäviä ja transdiagnostisia työkaluja psykoosien ennustamisessa”, ”Transdiagnostiset vääristymät omaelämäkerrallisessa muistissa”, ”Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta: Mielenterveyshäiriöt yhdellä ulottuvuudella”…

Yhä useampi mielenterveysongelmia tarkasteleva tutkimus kurkottaa perinteisten diagnoosirajojen yli. Tällaista transdiagnostista näkökulmaa edustavat muun muassa faktorianalyyttiset tutkimukset, joissa tarkastellaan empiirisesti, mitkä mielenterveysoireet esiintyvät usein yhdessä. Tilastollisia yhteyksiä kuvataan faktoreilla, jotka tiivistävät oireiden kirjon muutamaksi yleisulottuvuudeksi. Esimerkiksi masennus- ja ahdistuneisuusoireet kulkevat usein käsi kädessä, ja tätä oirerypästä on kuvattu yhdellä internalisoivien oireiden jatkumolla. Vastaavasti monissa tutkimuksissa on muodostettu eksternalisoivien oireiden ulottuvuus, joka kuvaa aggressiivisuutta, impulsiivisuutta ja muita käytösongelmia yhdistäviä tekijöitä.

Nämä yleisulottuvuudetkin ovat kuitenkin jossain määrin yhteydessä toisiinsa: internalisoivat oireet ennustavat myös eksternalisoivien oireiden esiintymistä. Osa tutkijoista onkin edennyt vielä abstraktimmalle tasolle ja ehdottanut niin sanottua p-faktoria eli ulottuvuutta, joka kuvaa yksilöllisiä eroja kaikenlaisessa mielenterveysoireilussa. Tutkimustulosten täsmällinen tulkinta käy kuitenkin usein sitä haastavammaksi, mitä abstraktimmalle tasolle faktorianalyyseissä edetään. Mitä p-faktori oikeastaan kuvaa? Ja onko tällaisten mallien rakentelusta apua käytännön mielenterveystyössä?

Otollinen aika kokeilla uutta

Osaltaan lisääntynyt kiinnostus transdiagnostista näkökulmaa ja faktorianalyysejä kohtaan johtuu yksinkertaisesti siitä, että tutkimukselle on nyt aiempaa paremmat puitteet. Akatemiatutkija Tom Rosenström Helsingin yliopistosta painottaa viime vuosikymmeninä kertyneiden, aiempaa systemaattisempien tutkimusaineistojen merkitystä tutkimusten käytännön toteutuksen kannalta. Myös tilastolliset analyysit onnistuvat helpommin ja nopeammin kuin koskaan aikaisemmin.

– Ei ole kovin kauaa siitä, että yksinkertainenkin faktorianalyysi saattoi olla päivien tai viikkojen rupeama. Nyt kuka tahansa voi pyörittää niitä omalla tietokoneellaan.

Apulaisprofessori Miriam Forbes Macquarien yliopistosta Australiasta arvioi, että faktorianalyyttistä tutkimusta motivoi myös kasvava huoli perinteisten diagnoosijärjestelmien, DSM:n ja ICD:n, rajoitteista. Kun järjestelmien maalaama kuva sisäisesti yhdenmukaisista ja selkeästi toisistaan erottuvista häiriökategorioista ei tuntunut vastaavan todellisuutta, tutkijat lähtivät kehittämään vaihtoehtoisia lähestymistapoja.

– Yksi näistä lähestymistavoista on ollut kartoittaa kliinisissä aineistoissa näkyviä säännönmukaisuuksia ja muodostaa hierarkkisia malleja mielenterveysoireilun ulottuvuuksista.

Muitakin lähestymistapoja toki löytyy. Forbes mainitsee muun muassa systeemiset mallit, joissa pyritään oireiden taustalla mahdollisesti vaikuttavien yleisulottuvuuksien sijaan hahmottamaan sitä, kuinka oireet vaikuttavat toisiinsa. Esimerkiksi masentuneen mielialan, uniongelmien, väsymyksen ja keskittymisvaikeuksien syyksi ei oleteta piilevää ”masennusfaktoria”, kuten mielenterveyshäiriöiden medikaalisessa selitysmallissa, vaan ongelmien ajatellaan ruokkivan toisiaan verkostomaisesti.

Mitä korrelaatioista jää käteen?

Tutkijoiden haasteena on, ettei oireaineistojen perusteella pystytä yksiselitteisesti ratkaisemaan, mikä selittää oireiden välisiä yhteyksiä. Aineiston voi usein nähdä tukevan sekä yleisulottuvuuksia että oireiden välistä vuorovaikutusta painottavia tilastollisia malleja.

Lisäksi samallakin lähestymistavalla saatuja tuloksia voidaan tulkita eri tavoin. Esimerkiksi yleisluontoista p-faktoria kuvaavat tutkimukset ovat esittäneet vaihtelevia tulkintoja siitä, mitä faktori lopulta kuvaa: oireilun vakavuusastetta, yleisluontoista alttiutta oireilulle, häiriintyneitä ajatusprosesseja vai kenties negatiivisen emotionaalisuuden kaltaisia piirteitä?

Forbes ajattelee, että alan faktorimalleissa on ainakin toistaiseksi kyse tilastollisista ”tiivistelmistä”.  Meillä ei ole tarkkaa tietoa siitä, millaisia mekanismeja ehdotettujen yleisulottuvuuksien taustalta löytyy. Kertynyt tutkimustieto voi kuitenkin olla hyödyllinen ensiaskel uuteen suuntaan.

– Jos pystymme ensin kuvaamaan luotettavasti säännönmukaisia yhteyksiä oireiden välillä, voimme seuraavaksi edetä tutkimaan näiden yhteyksien taustamekanismeja.

Tom Rosenströmin korostaa, ettei alan tutkimus rajoitu pelkkiin oirekyselyihin. Yhdistelemällä oirekartoituksiin tutkimustietoa geneettisistä tekijöistä, aivojen rakenteesta ja toiminnasta sekä hoitovasteesta on saatu näyttöä siitä, että mielenterveyshäiriöiden taustalta löytyy ainakin osin yhteisiä syntymekanismeja ja riskitekijöitä.

– Mutta se on nähdäkseni edelleen aika epävarmaa, missä määrin nämä syntymekanismit ja riskitekijät muodostavat faktorimallin olettamia jatkumoita.

Tämän selvittäminen on teknisesti äärimmäisen haastavaa – menetelmien jatkuvasta kehityksestä huolimatta. Osaltaan haasteet liittyvät siihen, kuinka mielenterveysoireilua mitataan: muutaman vastausvaihtoehdon oirekyselyt eivät tavoita mielenterveyden jatkumoita koko kirjossaan. Ongelma pyritään ottamaan tilastollisissa analyyseissä huomioon, mikä taas johtaa siihen, että analyysit käyvät matemaattisesti hyvin haastaviksi.

Aika näyttää annin asiakastyölle

Onko tällä tutkimuksella jo nykyisellään jotain annettavaa käytännön asiakastyöhön? 

Miriam Forbes uskoo, että sekä tutkimuksessa että mielenterveyden edistämisessä olisi hyödyllistä nähdä eri lähestymistavat toisiaan täydentävinä. Yleisulottuvuuksien muodostaminen ja jaettujen riskitekijöiden etsiminen voi esimerkiksi olla erityisen hyödyllistä kansanterveydellisestä näkökulmasta. Tiettyjen oireiden välistä vuorovaikutusta yksilötasolla luotaavat analyysit taas voivat tarjota hyödyllistä lisätietoa ihmisten tilanteiden hahmottamiseen asiakastyössä.

Tom Rosenström pitää vastakkainasettelua perustutkimuksen ja soveltavan työn välillä yleisesti ottaen keinotekoisena ja uskoo, että perustutkimuskin voi olla hyödyllistä hoidon kannalta. Asiakastyön näkökulmasta transdiagnostisen tutkimuksen selkeimmät vaikutukset liittyvät diagnostisten määritelmien uudelleenjärjestelyyn, joka etenee varovaista tahtia yhteisten sopimusten kautta. 

Jos alan tutkimus kuitenkin johtaa tarkkoihin kuvauksiin eri oirekuvia yhdistävistä taustatekijöistä, voisi tämä mullistaa mielenterveysongelmien hoidon.

– Lopulta tietysti vain historian taustapeilistä voidaan sanoa, kuinka paljon tietty tutkimus vaikutti toimintaan, mutta mielestäni potentiaalia käänteentekeviin hoitovaikutuksiin on ehdottomasti olemassa, Rosenström arvioi.