Voisiko ”häiriö” ollakin tiedonlähde?

Kasvatustieteen professori Maija Lanaksen ja Nuorisotutkimusseuran vastaavan tutkijan Tomi Kiilakoskentoimittama Häiriö? — Näkökulmia työrauhan säröihin koulussa pyrkii haastamaan tapaa, jolla koulumaailman häiriöistä usein puhutaan. 

Kirjan tekijöiden mukaan häiriöitä tarkastellaan turhan yksipuolisesti lääketieteellisestä tai psykologisesta näkökulmasta. ”Häiriökäyttäytyminen” ymmärretään yksittäisen lapsen tai nuoren kehityshäiriönä tai ongelmallisena reaktiona välittömään kasvuympäristöönsä. Tavoitteena on häiriön poistaminen ja normaalitilanteen palauttaminen yksilön toimintaan vaikuttamalla.  

Samalla sivuutetaan se, miten häiriökäytöksenä nähty toimintaa liittyy laajempiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin (mm. syrjinnän eri muotoihin tai alueelliseen epätasa-arvoon), nuorisokulttuuriin ja nuorten elämäntilanteisiin, erilaisiin ryhmädynaamisiin ilmiöihin sekä koulun vakiintuneiden käytäntöjen ja puhetapojen epäkohtiin. Häiriöt jäävät hyödyntämättä uuden oppimisen välineenä, ja haastavien tilanteiden leimaaminen yksioikoisesti ”häiriökäytökseksi” voi olla lapsen tai nuoren kannalta epäoikeudenmukaista. Kirjan monitieteellinen kirjoittajakaarti haluaakin tarkastella häiriöitä lääketieteen ja yksilöpsykologian sijaan pedagogiikan, vertaisryhmien ja yhteiskunnan rakenteiden näkökulmasta. 

Itselleni erityisen kiinnostavia olivat kirjan alkupuolen luvut. Väitöskirjatutkija Anne-Mari Väisäsen ja Maija Lanaksen kriittinen analyysi siitä, kuinka kiusaamistilanteissa olevista lapsista puhutaan kiusaamiskirjallisuudessa, koskettaa suoraan aiheen käsittelyä psykologian parissa. Yliopistonlehtori Juho Honkasilta puolestaan kirjoittaa siitä, millaisia merkityksiä ADHD-diagnoosi saa koulussa ja miten tämä voi vahvistaa ”normaalin” kapeita rajoja niiden purkamisen sijaan. 

Myös kirjan muut luvut käsittelevät kysymyksiä, joiden uskoisi kiinnostavan monia psykologeja. Aiheiden kirjo on laaja: digitalisaation liittyvät toivotut ja ei-toivotut häiriöt, koulun virallisen opetuksen kehän ja nuorten vertaissuhteiden kehän yhteensovittaminen, perhetaustan ja rasismin vaikutukset koulussa luovimiseen…

Johdannossa tekijät kertovat pyrkineensä tietoisesti välttämään korostuneen akateemista kirjoitustyyliä ja osallistumaan keskusteluun tavalla, joka puhuttelisi koulujen ja kasvatuksen arjessa toimivia. Kirjan luvuissa tarjotaankin paljon mielenkiintoisia käytännön esimerkkejä, jotka auttavat hahmottamaan, kuinka kuvatut ilmiöt näkyvät lasten ja nuorten arjessa.

Samalla tekstin joukosta löytyy kyllä myös sattumia, jotka muistuttavat lukijalle, että kyse on nimenomaan tutkijoiden kirjoittamasta teoksesta (esim. ”keskustelutan tapauksen avaamia teemoja esittämieni kriittisten näkökulmien kautta”). Yleisesti ottaen tutkijuus näkyy kuitenkin myönteisesti: kirjoittajat todella tuntevat aineistonsa ja yhdistelevät oivaltavilla tavoilla kotimaisia ja kansainvälisiä tutkimushavaintoja.

Vaikka puhe on ensisijaisesti koulun häiriötilanteista, tullaan samalla käsitelleeksi jotain paljon yleisluontoisempaa. Monet kirjan näkökulmista ovat aivan yhtä arvokkaita muillakin elämän alueilla vastaan tulevien häiriöiden kohdalla. Perusajatus on yksinkertainen, mutta unohtuu helposti rutiinien keskellä: Sen sijaan, että pohdimme vain, kuinka korjaisimme häiriökäyttäytymisen mahdollisimman ripeästi, olisi hyvä pohtia myös, miksi tietty käytös häiritsee meitä. Haastaako toisen toiminta jotain, jota on aidosti tärkeää suojella? Vai jotain, jonka on syytäkin tulla haastetuksi?