Valokuvilla iloa omaan ja läheisten arkeen

Eristyksen aiheuttamaa yksinäisyyttä vastaan voi taistella monin tavoin. Eläkepäivistä nauttiva psykologi Kirsti Palonen viihdyttää itseään ja ystäviään valokuvilla. Joka päivä hänen Facebook-tililleen napsahtaa uusi kuva – koronan aikaan usein omakuva – arkisesta tilanteesta, mutta joskus oudolla kierteellä. Päässä saattaa olla muovipussi, suussa vesipiippu tai sylissä vessapaperipaketti.

Soitetaanpa helsinkiläiselle Paloselle ja kysytään, mistä moinen luovuus kumpuaa. Ensin Kirsti Palonen ei ehdi jutella, kun lumipyry juuri taukosi hetkeksi ja on sopiva hetki ulkoiluun. Seuraavana päivänä sää jo sallii puhelun.

Aktiivisesta eläkeläisestä pakkokaranteeni tuntui ankealta. Poissa ovat yhtäkkiä lounaat naapuriravintolassa, päivittäiset kirjastovierailut, kulttuuririennot ja ystävien tapaamiset.

– Onneksi tässä kotikerrostalossani nuorempi väki on perustanut apuringin meidän riskiryhmäläisten tueksi. Olen saanut apua ruoka- ja apteekkiostoksiin ja muuhun asiointiin. Kun keksin, että netistä voi tilata ruokaa kotiovelle, voin nyt vastavuoroisesti osallistua ottamalla auttajiani mukaan omaan tilaukseeni. Tunsin toki talon kantaväestöä ennestäänkin, mutta yhteisöllisyyttä on tullut vasta nyt kriisin myötä. Nyt olen tutustunut nuorempiin, äskettäin muuttaneisiin asukkaisiin.

Tärkeiden luontokokemusten korvikkeita ovat internetin livekamerat ympäri maailmaa, kuten YLE Areenan Suuri hirvivaellus, jossa yhtään hirveä ei ole vielä näkynyt, poroja ja lintuja kyllä. Palonen tarkkailee puhelinhaastattelun lomassakin Seilin saaren sääksikameraa ja latvialaisen maakotkan hautomista. 

– Kaverit yrittävät minua mukaan yhteisiin digitapaamisiin tietokoneella, mutta kone ei tottele minua. Olen teknisesti onneton enkä saa ohjelmaa toimimaan. Motivaatiotakin taitaa puuttua, elävää kontaktia ei tällä korvata.

Aivan teknisesti taitamaton hän ei ole, sillä valokuvausharrastus on jatkunut jo vuosikymmeniä. Karanteeni toi kuviin uusia, humoristisiakin sävyjä. 

Kuva on nykyajan savumerkki

Päiväkirjan kirjoittaminen ei ole Kirsti Paloselta luonnistanut, mutta sen sijaan jo pitkään kuvien tallentaminen päivittäisiksi muistiinpanoiksi. Ensimmäinen päiväkirjakuva ilmestyi Facebookiin 25.12.2007.

– Kuljen kameran kanssa ja kuvaan kaikkea mitä vastaan tulee. Illalla sitten valitaan päivän kuva. Samalla tulee vielä palautetuksi mieleen, mitäs kaikkea tänään tapahtuikaan… Vuorovaikutusta tulee mukaan, kun kuva-albumit ovat yli 700 Facebook-kaverille näkyvissä. Samalla mietin, haluanko heidän näkevän jotain. Onhan siinä sekin, että näin vanhempana, kun ei kaikkea muista tarkkaan, voin tarkistaa ja palailla tapahtumiin: ai niin, tuollainenkin juttu oli! 

– Olen syntynyt maaseudulla 1940-luvulla. Siellä oli tapana katsoa aamulla peltojen yli, nousiko naapurin piipusta savua. Jos nousi, niin kaikki oli hyvin. Jos ei, niin piti lähteä katsomaan, oliko kaikki kunnossa. Ajattelen, että kuva päivässä on minun savumerkkini. Ja nyt koronan aikaan se näyttää ystäville, että vielä ei ole tauti tainnuttanut.

Karanteeniaikana Facebook-tilille ilmestyneet omakuvat, muutama lavastettukin, syntyivät osin juuri eristyneisyyden seurauksena.

– Olin juuri eläkeläisten valokuvauskerhossa joutunut paneutumaan omakuvaan. En ole kauhean innokas olemaan valokuvissa, mutta ryhdyin kuuliaisesti tekemään kerhotehtävää. Välillä minulla on itseni kanssa ristiriitaa: kuvaaja haluaisi parempia kuvia, mutta malli ei osaa poseerata, Palonen nauraa.

Palonen näkee kotioloissa huomattavasti vaivaa kuvalavastustensa eteen. Tarvitaan rekvisiittaa, näppärä Olympus-kamera, jonka saa aseteltua pieniinkin koloihin, keittiötikkaat ja pitkämielinen malli. 

– Tässä on se vaiva, että kun itse on kuvaaja ja malli, tulee tosi monta hutia: joskus en ehdi kunnolla kuvaan tai tulos on epäterävä. Keittiötikkaille keksin uusiokäyttöä kamerajalustana: niissä on kätevästi monta tasoa.

Silityskuva lähti ihan tavallisesta omakuvasta. Ystävä kommentoi siihen Facebookissa lähettämällä kuvan Henry Robert Morlandin silittävästä naisesta. Somessa oli jo kiertänyt haasteita lavastetusta klassikkotaideteoksesta. Näistä aineksista syntyi idea leikkimieliseen The Laundry maid -pastissiin. Alkava yskä taas innoitti jäljittelemään van Goghia.

– Ei ollut korona, vaan hoksasin allergiaoireeksi. Kaivoin vesipiippuni esiin ja siitä tuli mieleen korvaansa leikannut van Gogh, jolla on side korvalla ja piippu suussa.

Vessapaperirullat vierivät kuvaan koronauutisten innoittamina, ja näin alkoi ”koronasarja”. 

Epävarmuuden sietämisen taito

Kirsti Palonen on tehnyt pitkän uran psykologina ja psykoterapeuttina, ja onpa hän ollut Psykologiliitossakin 1980-luvulla tiedotus- ja koulutussihteerinä. Hänellä on pitkä kokemus Psykologien Sosiaalisen Vastuun ja Arabikansojen ystävyysseuran projekteissa ulkomailla jo 1990-luvulta asti. Solidaarisuustyötä Libanonissa, Länsirannalla ja Namibiassa. Mielenterveyshankkeita, stressinsäätelytyöpajoja, mutta myös muuta mielenterveystyötä tukevaa: sadutusta, lasten ja nuorten liikuntahanke, luontopedagogiikan opetusta, sarjakuvaprojekti, neuletyöpajoja.

– Nyt 73-vuotiaana alan jo jäähdytellä enkä enää matkusta. Nuoremmat tietävät ja osaavat. Olen mielelläni tukena heille, jotka tulevat jälkeeni jatkamaan aloittamaamme työtä. Iloitsen, kun näen että psykologin työ kehittyy ja tulee nuoria, jotka ovat innostuneita asiasta, Palonen kiittää.

Koronakriisin hallitsemisessa Kirsti Palonen muistuttaa, että psykologisesti on merkittävää, miten kestämme epävarmuutta. Siinä yhteistyökumppanit Libanonissa ovat vuosikymmenten aikana käyneet kovan koulun.

– Joskus ärsyynnyn toimittajiin, jos he jankkaavat vastausta kysymyksiin, joihin kukaan ei voi sitä sillä hetkellä antaa. Katsoja hermostuu: nyt asia ei ole asiantuntijankaan hallinnassa. Vastaajat ovat jo sanoneet, että seuraamme tilannetta ja toimimme sen mukaan, miten asiat kehittyvät. Se pitäisi hyväksyä.

– Meitä paljon huonommissa oloissa eläviltä olen oppinut, että vaikeissa elämänvaiheissa on tärkeää pitää kiinni rutiineista. Nyt meitä vaaditaan muokkaamaan rutiinejamme poikkeusoloihin sopiviksi. Ja tärkeää on oppia iloitsemaan pienistä arkipäivän asioista.