Uutta tutkimustietoa vauvaperheiden tukemiseen

Psykologiliiton Varhaisen kehityksen ja perhesuhteiden ammatillinen työryhmä järjesti alkuvuonna koulutuspäivät otsikolla ”Raskaana olevien ja vauvaperheiden hoitopolut: tutkimustietoa ja kliinisiä näkökulmia”. Koulutuspäivät toivat yhteen kymmenittäin tutkimuksen ja kliinisen asiakastyön ammattilaisia. Puheenvuorot nostivat esille useita palvelujärjestelmän katveisiin jääviä erityisryhmiä, tärkeitä tuen kohdentamisen osa-alueita ja menetelmiä. Toisena kantavana teemana kulki varhaisen vanhemmuuden merkitys lapsen hyvinvoinnille erityisesti itsesäätelyn kehittymisen kautta. 

Vanhemmat ja vauva hyötyvät varhaisesta tuesta

Laajat ja pitkäkestoiset kehityspsykologiset seurantatutkimukset tuovat tärkeää ymmärrystä mielenterveyden moninaisista riski- ja suojatekijöistä vanhemmuuden ja lapsen kehityspoluilla. Tieto auttaa kohdentamaan, ajoittamaan ja räätälöimään tukitoimia. Tutkimuksissa siirtymä vanhemmuuteen näyttää muokkaavan koko perhesysteemiä, ja myös vanhempien parisuhdetta ja hyvinvointia. 

Tutkijatohtori Mervi Vänskän (Tampereen yliopisto) esittelemässä Kehityksen ihmeet (Kehi) -seurantatutkimuksessa (HY, TaY ja HUS) havaittiin, että vanhemmaksi tulemiseen liittyy tavallisesti myönteisten tunteiden lisäksi myös ristiriitaisia tunteita. Osalla äideistä ja isistä vanhemmuus kuitenkin lisää voimakkaampia masennus- tai ahdistusoireita, joiden tiedetään olevan yhteydessä myös lapsen kehitykseen. 

Yhteyttä voivat selittää monet tekijät kuten yhteinen geeniperimä, raskausaikainen biologinen ohjelmoituminen tai varhaisen vuorovaikutuksen laatu. Vänskän mukaan vuorovaikutushaasteet vauvan kanssa voivat näkyä esimerkiksi vanhemman tungettelevuutena, etäisyytenä tai passiivisuutena. 

Kehi-tutkimuksessa vanhempien oirehdinta heijastui lapsen itsesäätelyn kehittymiseen sisäänpäin suuntautuvina oireina lapsuudessa, sekä reaktiivisuutena ja toiminnanohjauksen haasteina vielä nuoruudessakin. Kehi-tutkimus on myös osoittanut, että lapsen kehitystä tukee parhaiten yhtenäinen perhesysteemi, jota luonnehtii joustavuus, demokraattinen vanhemmuus ja turvalliset kiintymyssuhteet. 

Osana perhesysteemiä myös parisuhde kytkeytyy vanhempien hyvinvointiin vanhemmuuden siirtymässä. Tutkija ja psykoterapeutti Saara Salon (Helsingin yliopisto) mukaan parisuhdetyytyväisyys tyypillisesti kasvaa raskausaikana, laskee vauvan syntymän jälkeen, ja taas nousee vauvavuoden lopulla. Salo huomauttaa, että väliin tulevia muuttujia on kuitenkin paljon, esimerkiksi puolisoiden rooliodotukset ja lapsen yksilölliset piirteet. 

Systeemisen perheteorian spill over -hypoteesin mukaan parisuhdetyytymättömyys laskee myös vanhemman reflektiokykyä, mikä voi tuoda häiriöitä vuorovaikutukseen lapsen kanssa ja lisätä lapsenkin oireilua. Families First -tutkimuksessa Salo on löytänyt, että erityisesti äitien parisuhdetyytyväisyys vaikutti reflektiokykyyn, emotionaaliseen suhteeseen vauvaan ja vauvan psyykkisiin oireisiin. Tunnekeskeinen pariterapia sopii hyvin parisuhteen tukemiseen vanhemmuuden siirtymävaiheessa, Salo kertoo. Siinä huomioidaan paitsi kiintymyssuhde parisuhteessa myös erityisesti vanhempien omat kiintymyssuhdemallit, jotka aktivoituvat raskaus- ja vauva-aikana.

Vanhemmaksi tulemiseen liittyy myös aivojen toiminnallisia ja rakenteellisia muutoksia, jotka herkistävät ja valmistavat hyvään hoivasuhteeseen. FinnBrain-tutkimushankkeessa työskentelevä tutkijatohtori Saara Nolvi (Turun Yliopisto) esitteli tutkimusnäyttöä siitä, että raskaudenaikaiset stressitekijät tai varhaisemmat traumat voivat häiritä tätä keskushermoston yhteyksien uudelleen järjestäytymistä. 

Psyykkinen oireilu raskaus- ja vauva-aikana voi heijastella vanhemman heikentynyttä stressinsäätelyä tässä kuormittavassa muutoskohdassa. Heikompi stressinsäätely taas vaikeuttaa lapsen itsesäätelyn kehittymisen tukemista. Niinpä Nolvi toteaa, että lapsen itsesäätelyn tukeminen tapahtuu tutkitusti montaa väylää pitkin ja kattaa sekä yhteiskunnan että yksilön tasot: perheiden stressitekijöitä pitäisi vähentää, vanhempien mielenterveyttä ja vanhempi-lapsi-vuorovaikutusta tulisi tukea ja tarvittaessa voidaan tarjota fokusoituja interventioita suoraan lapsen itsesäätelyn vahvistamiseksi. Sekä lyhyt- että pitkäkestoisista psykoterapioista on enenevässä määrin näyttöä vanhemman mielenterveyden ja myös lapsen itsesäätelyn tukemisessa, ja Suomessakin on käytössä useita näyttöön perustuvia vanhempi-lapsivuorovaikutuksen ohjelmia.

Varhaiset interventiot ovat myöhempiä tehokkaampia ja myös ennaltaehkäiseviä. Niin vanhemmuussiirtymään liittyvä aivotason muovautuvuus kuin vauvan kehityksen plastisuuskin tarjoavat mahdollisuuden joskus nopeallekin muutokselle. Raskauteen, synnytykseen ja vauvavaiheeseen liittyviä tuen tarpeita tulisikin tunnistaa ja hoitaa entistä kattavammin ja systemaattisemmin.

Trauman kokeneiden jälkihoito paremmaksi

Traumatisoitumisen vaikutukset vanhemmuuteen jäävät usein tunnistamatta. Psykologi ja psykoterapeutti Mirka Paavilainen (Ovumia Fertinova, Tampere) puhui traumaperäisten oireiden tunnistamisesta keskenmenon ja kohtukuoleman kokeneilla. Ammattilaiselta kohtaaminen edellyttää kriisi- ja traumapsykologista ymmärrystä sekä kykyä hahmottaa menetysten yksilöllisiä merkityksiä. Tällä hetkellä valtakunnallinen ohjeistus keskenmenon tai kohtukuoleman kokeneiden vanhempien psyykkisestä jälkihoidosta puuttuu ja alueelliset käytännöt vaihtelevat. Julkisten palveluiden puute lisää tarvetta hakeutua avun piiriin usein yksityisesti, mutta kaikille tämä ei ole mahdollista. Paavilainen suosittelee, että keskenmenon tai kohtukuoleman kokeneiden vanhempien psyykkistä toipumista seurattaisiin, psykologisen tuen tarvetta arvioitaisiin yksilöllisesti ja tarvittaessa tarjottaisiin asianmukaista hoitoa.

Myös psykologi, psykoterapeutti Lisa Friberg (Traumaterapiakeskus; Helsingin yliopisto) korosti vanhemman trauman tunnistamisen tärkeyttä jo raskaus- ja vauvavaiheessa. Traumatisoituminen johtaa pelon ylioppimiseen, jolloin äiti voi reagoida vauvan hätäviesteihin omasta aktivoituvasta uhkan kokemuksestaan käsin. Vanhempi voi väärintulkita vauvan viestejä, ja kokea tarvetta suojautua tai ottaa etäisyyttä lapseen ennemmin kuin lohduttaa. Kun vanhemmassa herää voimakkaita traumaperäisiä stressi- ja tunnereaktioita, hänen on vaikeaa auttaa lastaan tämän kokemusten säätelyssä.

Traumaoireista kärsivien vanhempien hoidossa mentalisaatiokyvyn vahvistaminen auttaa vanhempaa tavoittamaan lapsensa tarpeita ja viestejä. Sekä Friberg että Paavilainen painottavat psykoedukaation tärkeyttä, jotta vanhemmat voivat ymmärtää kokemiaan traumaoireita. Friberg muistutti lisäksi, että ammattilaisten välttelevä tai huolekas suhtautuminen voi estää kysymästä asiakkaalta traumakokemuksista. Fribergin mukaan trauman puheeksi ottaminen ei välttämättä vaadi sen syvällistä läpikäyntiä. Kun käyntimäärät ovat lyhyitä ja rajattuja, tärkeintä on pohtia, miten traumat vaikuttavat sen hetkisessä arjessa. Tarvittaessa asiakasta voi ohjata traumafokusoituun psykoterapiaan. 

Vänskän puheenvuoro toi esille, että myös hedelmöityshoitoja läpikäyvät asiakkaat ovat yksi niistä erityisryhmistä, joiden yksilölliset tarpeet olisi oleellista tunnistaa tukipalveluissa. Tahaton lapsettomuus koskettaa jopa joka viidettä pariskuntaa, mutta sen seuraukset vanhempien hyvinvoinnille vanhemmuussiirtymässä vaihtelevat merkittävästi. Osalle lapsettomuus ja hoitoprosessit voivat tuoda traumakokemuksia. Vänskän kuvaamassa Kehi-tutkimuksessa lapsettomuutta kokeneet vanhemmat sopeutuivat pääosin hyvin vanhemmuuden haasteisiin, mutta osa voi kokea tavallista herkemmin epävarmuutta ja stressiä.

Raskausajan masennusoireet on hoidettava kunnolla

Vaikka raskaus- ja vauva-ajan masennuksesta kärsiville äideille on tarjolla interventioita, tutkijatohtori Ville Rantalainen (Helsingin yliopisto) painotti, että se kattaa vain vähemmistön apua tarvitsevista. Tutkimusnäyttö osoittaa masennusoireiden jatkuvan usein hyvin samankaltaisina koko raskausajan ja hoitamattomina myös synnytyksen jälkeen. Raskaus- ja vauva-ajan masennukseen liittyykin riskejä paitsi äidin ja lapsen hyvinvoinnille myös heidän väliselle vuorovaikutukselleen. 

Varhainen tukitarpeen tunnistaminen ja hoidon saatavuus on keskeistä, mutta keskustelu toi esille myös huomattavan alueellisen vaihtelun raskausajan masennusoireiden seulonnan ajankohdassa. Raskauksien ja synnytysten vastuualuejohtajana (TYKS) toimivan Eeva Ekholmin mukaan erityisesti lievästi masentuneet odottajat ovat riskissä jäädä tuen ulkopuolelle. Siksi uusia helposti toteutettavia interventioita tarvitaan vähentämään äidin mielialaoireita jo raskausaikana.

Osa vanhemmista hyötyy jo lievän masennuksen hoitoon ja ennaltaehkäisyyn kohdistuvasta kevyestä interventiosta, joita tulisi olla palveluvalikoimassa. Tällaisesta esimerkkinä Rantalainen esitteli Ilo Odottaa -tutkimuksessa kehitettävän raskausajan menetelmän, jossa masennusoireiden seulonnan jälkeen toteutetaan kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan (KKT) pohjautuva omahoito-ohjelma kokonaan netissä. Rantalaisen mukaan raskaus- ja vauva-ajan masennuksen ennaltaehkäisyssä ja hoidossa KKT:n toimivuudesta on jo näyttöä. Myös omahoitomenetelmien toimivuudesta on kertynyt sovellettavaa tietoa.

Ekholm puolestaan tutkii, voitaisiinko ”Vuorovaikutteinen ultraääni” -interventiolla vähentää lievästi masentuneiden odottajien oireilua, vaikuttaa äidin raskaudenaikaisiin mielikuviin syntyvästä lapsesta ja sitä kautta parantaa äidin ja vastasyntyneen vuorovaikutusta. Interventiossa sikiövauva tuodaan äidin mieleen havainnoimalla sitä raskausajan ultraäänitutkimuksen yhteydessä yhdessä. Koulutuspäivien keskusteluissa koettiin intervention elementit, kuten rauhallinen ilmapiirin ja sikiön yhdessä katseleminen, toteutuskelpoisiksi myös osana rutiiniultraäänitutkimusta. Tuloksia molempien menetelmien vaikuttavuudesta päästään julkaisemaan myöhemmin. 

Vauvaperheiden hoitopolut yhä hajanaisia

Vaikka perhepalveluissa on ollut nähtävissä paljon hyvää kehitystä viime vuosina, on hoitopolkujen kokonaisuudessa yhä hajanaisuutta. Lasta toivovien, raskaana olevien ja vauvaperheiden arviointi- ja hoitokäytännöissä on vaihtelua eri puolilla Suomea. Laadukkaalle kehittämistyölle on tarvetta. 

Helsingin kaupungin keskitettyjen perheiden erityispalvelujen päällikkö Markus Salonen ja terapeuttisen vauvaperhetyön johtava psykoterapeutti Jonna Lehtinen esittelivät pääkaupunkiseudun perhekeskusmallia esimerkkinä tukipalvelujen järjestämisestä. Perhekeskuksissa pyritään vanhemmuuden kokonaisvaltaiseen tukemiseen kokoamalla useat palvelut saman katon alle. Perheen tarpeita arvioi ja palvelukokonaisuutta järjestää eri palveluiden asiantuntijoista koostuva moniammatillinen tiimi. 

Pääkaupunkiseudun vauvaperhepalveluiden vaikuttavuudesta vanhempien hyvinvointiin, perhesuhteisiin ja lapsen kehitykseen kerätään myös tutkimustietoa. Tutkimuksen johtaja Marjo Flykt (Helsingin yliopisto, Tampereen yliopisto) kertoo, että vaikuttavuustutkimusta on erityisen tärkeää tehdä luonnollisissa ympäristöissä, joissa asiakkaiden ongelmat ovat usein kontrolloituja tutkimusasetelmia moninaisempia ja tulosten yleistäminen asiakastyötä tekevien arkeen on validimpaa.

Tuki kohdennettava korkean riskin perheisiin

Koulutuspäivien jälkeen puhjennut koronaepidemia on tuonut uudenlaisia haasteita varhaisen tuen järjestämiseen ja perheiden tuen tarpeisiin. Epävarmuus, eristyneisyys, rajoitukset ja sairastumisen pelko ovat heijastuneet odotus-, synnytys- ja vauva-aikaan. Epidemia on myös vähentänyt kaikkien perheiden saamia seuranta- ja tukipalveluita, kuten neuvola- ja perhevalmennuskäyntejä. On todennäköistä, että epidemiatilanne on rasittanut suurimmassa riskissä olevia perheitä eniten. Olisikin ensiarvoisen tärkeää, että nyt kohdennettaisiin apua ja tukea niihin korkean riskin perheisiin, jotka ovat jääneet liian ohuen tuen varaan koronakevään ja -kesän aikana.

Koronaepidemian vuoksi etäyhteyksillä tehtävälle perheiden tukityölle on erityisen suuri tarve. Uusia käytäntöjä on jo onnistuttu omaksumaan nopeasti ja etäyhteyksiä hyödynnetään esimerkiksi psykoterapioissa ja aikuisten vastaanotoilla. Teknologian joustava ja monipuolinen käyttö, mukaan lukien omahoito-ohjelmat, voisi ehkäistä hoidon viivästymistä tai katkeamista esimerkiksi pitkien etäisyyksien, lastenhoidollisten haasteiden tai leimautumisen pelon vuoksi. 

Jo auttajan tieto ja ymmärrys psykologisista ilmiöistä varhaisen kehityksen, vuorovaikutuksen ja vanhemmuuden taustalla voivat auttaa perheitä.  Riskitekijöiden lisäksi myös perheiden suojaavien tekijöiden tunnistaminen on tärkeää: havainnointia kannattaa ohjata perheen voimavarojen ja hallintakeinojen vahvistamiseen. Aivan keskeistä on kuitenkin hoitopolkujen rakenteiden kehittäminen moniammatillisessa yhteistyössä.

Psykologiliiton koulutuspäivät ”Raskaana olevien ja vauvaperheiden hoitopolut: tutkimustietoa ja kliinisiä näkökulmia” järjestettiin 30.–31.1.2020. Järjestäjinä toimivat Psykologiliiton Varhaisen kehityksen ja perhesuhteiden ammatillinen työryhmä ja Hogrefe.

Lähteitä

Cuijpers, P., Weitz, E., Karyotaki, E., Garber, J., Andersson, G​. (2015). 

The effects of psychological treatment of maternal depression on children and parental functioning: a meta-analysis. European Child and Adolescent Psychiatry 24, 237-245.

Gutierrez-Galve, L., Stein, A., Hanington, L., Heron, J., Lewis, G., O’Farrelly, C., & Ramchandani, P. (2019). Association of Maternal and Paternal Depression in the Postnatal Period With Offspring Depression at Age 18 Years. JAMA psychiatry, 76, 290-296.

Murray, L., Arteche, A., Fearon, P., Halligan, S., Goodyer, I., & Cooper, P. (2011). Maternal Postnatal Depression and the Development of Depression in Offspring Up to 16 Years of Age. Journal of the American Academy of Child & Adolescent Psychiatry, 50, 460–470.

Pulliainen, H., Niela-Vilén, H., Ekholm, E., & Ahlqvist-Björkroth, S. (2019). Experiences of interactive ultrasound examination among women at risk of preterm birth: a qualitative study. BMC pregnancy and childbirth, 19, 338.

Quatraro, R.M. & Grussu, P. (toim.). (2020). Handbook of Perinatal Clinical Psychology: From Theory to Practice (1. painos). Routledge. ISBN 9780367369385.

Ridgway, N. & Williams, C. (2011). Cognitive behavioural therapy self-help for depression: An overview. Journal of Mental Health, 20, 593–603.

Schechter, D. S. (2017). On Traumatically Skewed Intersubjectivity. Psychoanalytic Inquiry, 37, 251-264.