Tutkittua tietoa koulukiusaamisesta

Kiusaaminen on vähentynyt viimeisten 10 vuoden aikana merkittävästi sekä kouluterveyskyselyiden, että KiVa-Koulutulosten perusteella. Tästä huolimatta kiusaaminen koskettaa noin kymmenesosaa lapsista ja nuorista ja vaikuttaa heidän elämäänsä vielä vuosienkin kuluttua. 

Virpi Pöyhönen kirjoittaa uutuusteoksessaan teemasta väitöstutkimuksensa pohjalta kooten yhteen vanhempaa ja uudempaa tutkimustietoa, kyseenalaistaen yleisiä harhaluuloja ja herättäen pohtimaan asiaa mukaansatempaavaan ja helppolukuiseen tyyliin. Pöyhönen avaa ilmiötä niin kiusatun ja kiusaavan oppilaan kuin ryhmän, opettajien ja yhteiskunnankin näkökulmasta. Kirjaa lukiessa saa käsityksen siitä, miksi kiusaamiseen puuttuminen olisi niin tärkeää, mutta samalla siitä, miksi se on vaikeaa. 

Nykyisin kiusaamista tapahtuu paljon somessa, jolloin helposti ajatellaan, että siihen ei ole mahdollista koulun keinoin puuttua – tutkimustieto kuitenkin osoittaa, että yleisimmin tuolloin on myös kasvokkain tapahtuvaa kiusaamista ja että puuttuminen on yhä mahdollista. 

Kirjan positiivisena sanomana korostuu tutkimusnäyttö siitä, kuinka kiusaamisesta kertominen kannattaa ja kuinka empatiataitojen harjoitteleminen lasten ja nuorten kanssa tuottaa tulosta. Tärkeää olisi empatian arvostamisen näkyväksi tekeminen nuorten keskuudessa, samoin kuin heidän pystyvyyden kokemuksensa lisääminen. Pienetkin empatian osoitukset ovat merkityksellisiä kiusatulle, vaikka luokkatoverina kokisikin keinottomuutta kiusaamisen lopettamisen suhteen eikä pystyisikään alkamaan kiusatulle parhaaksi kaveriksi.

Monitasoisuudessaan kirja herätteli ajattelemaan ilmiötä eri rooleista käsin: luin kirjaa psykologina asiakkaitani miettien, mutta samalla aikoinaan kiusaamista todistaneena luokkatoverina. Näkökulman vaihtaminen herätteli tunteita ja teki näkyväksi lapsuudesta peräisin olevia uskomuksiani kiusaamisesta. 

Koulupsykologin työssä puolestaan koen kohdanneeni ilmiöstä jäävuoren huipun: yleisimmin tarjoan jälkihoitoa aiemman kiusaamisen itsetuntoon jättämien kolhujen paikkailuun. Kiusatuista psykologille ohjautuvat usein oireilevimmat, autismikirjon henkilöt tai esimerkiksi molemminpuolisen kiusaamisen tapaukset, joita on vaikea mahduttaa tilastoihin ja joissa tarvitaan usean tason interventioita. 

Pidin arvossa sitä, että Pöyhönen ei käytä ”kiusaaja”-sanaa (vaan ”kiusaava oppilas”), toisin kuin yhteiskunnallisessa keskustelussa, jossa on ehdoteltu ratkaisuksi jopa ”kiusaajan” lähettämistä toiseen kouluun. Pöyhönen esittää kiusaamisen kierteen katkaisemiseen jo tuttuja näyttöön perustuvia ohjelmia, kuten KiVa-Koulu. Onneksi tunne- ja vuorovaikutustaitoja korostetaan nykyisin osana opetussuunnitelmaa. 

Suosittelen kirjaa erityisesti opettajille ja ohjaajille, jotka ovat avainasemassa kiusaamisen (myös epäsuoran) huomaamisessa ja tilanteeseen puuttumisessa. Kirjaan perehtyminen olisi hyödyksi myös rehtoreille, jotka viime kädessä päättävät kouluissaan resursoitavista ohjelmista. Kirja on suositeltava kaikille, jotka toivovat aiheen äärelle pysähtymistä.

Kirjoittaja on koulupsykologi ja lasten ja nuorten erikoispsykologi.