Tutkimusta työstä ja elämästä

Ketkä työelämää tutkivat? Tampereella marraskuussa pidettyjen Työelämän tutkimuspäivien perusteella esimerkiksi sosiaalipsykologit, oikeustieteilijät ja tekniikan tohtorit – sekä tietysti psykologit. Kongressiohjelmasta löytyi niin Tilastokeskuksen tutkijoiden datakatsauksia kuin filosofien kriittisiä puheenvuoroja työelämään pesiytyneestä näennäistieteestä.

Kongressin järjestämisestä vastaa Tampereen yliopiston Työelämän tutkimuskeskus. Keskuksen johtaja, professori Anne Mäkikangas kertoo, että tapahtumasta on tietoisesti muovattu yhä monitieteisempää. Hän on tyytyväinen siihen, kuinka hyvin tapahtuma sai Suomen työelämän tutkijat liikkeelle. Yhteensä paikalle saapui liki 400 osallistujaa – enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Tutkijoiden lisäksi tapahtuma kiinnosti julkisen sektorin asiantuntijoita, ammattiliittojen edustajia, alan yrittäjiä ja poliittisia päättäjiä.

–  Pääpaino on tieteellisten tutkimusten esittelyssä, mutta yleisössä on paljon myös niitä, jotka tekevät työelämän kehittämistä ruohonjuuritasolla.

Lihottava yhteiskunta työkykyä nakertamassa

Kongressin ensimmäisen keynote-luennon piti epidemiologian professori Mika Kivimäki. Helsingin ja Lontoon yliopistoissa sekä Työterveyslaitoksessa työskentelevä Kivimäen tutkimusryhmä oli selvittänyt kymmenien tuhansien työntekijöiden aineistolla, mitkä seikat ihmisten taustoissa, terveydessä, elintavoissa ja työssä ennustavat parhaiten työkyvyttömyyttä 10 vuotta alkumittauksen jälkeen. Yliopiston juhlasalin seinälle heijastetut pylväskuvaajat havainnollistivat, kuinka työkyvyn voimakkaimpia ennustajia olivat sairaudet, sosioekonominen tausta, elintavat ja ikä. Suoraan työhön liittyvien tekijöiden ennustevoima jäi vaatimattomammaksi – ja niiden kohdalla työn sisältö vaikutti olennaisemmalta kuin johtaminen tai työyhteisön piirteet.

Professori painottaa, että tutkimuksessa oli kyse nimenomaan ennustemallin rakentamisesta, ei syy-seuraussuhteiden osoittamisesta.

– Ennusteessa ei välitetä siitä, onko tekijä kausaalisesti yhteydessä vai ei, kunhan se ennustaa.

Tavoitteena on löytää olennaisimmat riskiryhmät, jotta työkykyä tukevat toimet osataan kohdentaa oikein. Eri tukitoimien tehokkuuden arviointiin vaaditaan erillisiä interventiotutkimuksia.

Joka tapauksessa Kivimäen luento ohjasi huomiota muutoksiin elintavoissamme. Esimerkiksi suomalaisten sosiaali- ja terveysalan työntekijöiden itsearvioitu työkyky näyttää viime vuosina heikentyneen etenkin nuorilla aikuisilla yhtä aikaa ylipainoisuuden yleistymisen kanssa. Sen sijaan arviot työstressin määrästä ja yhteistyön toimivuudesta työpaikalla ovat sote-alan jatkuvasta kriisiuutisoinnista huolimatta pysyneet melko muuttumattomina koko 2000-luvun Vain koronavuoden kuormituspiikki tekee tähän poikkeuksen. Johtaminen taas koetaan alalla jopa aiempaa oikeudenmukaisemmaksi.

Katseen kääntäminen elintapoihin ei tarkoita yksittäisten työntekijöiden syyllistämistä tai moraalipaniikkia nuorempien sukupolvien laiskistumisesta. Kivimäki korostaa maailmanlaajuisia yhteiskunnallisia muutoksia ylipainon ja lihavuuden taustalla. Sama ilmiö on näkynyt viime vuosikymmeninä esimerkiksi Yhdysvalloissa – sukupolvesta riippumatta.

Suomen rikotuimpia lakeja

Vielä selkeämmin yhteiskunnallista näkökulmaa tarjoili toisen kongressipäivän paneelikeskustelu. Panelistit pohtivat, mitä lainsäädännön tasolla voidaan tehdä työhyvinvoinnin edistämiseksi. Työoikeuden apulaisprofessori Marjo Ylhäinen Itä-Suomen yliopistosta arvioi suomalaisen lainsäädännön olevan kohtuullisen hyvällä tolalla. Usein ongelmat liittyvät siihen, ettei lakeja noudateta.

– Eräskin työjuristi sanoi, että työaikalaki on varmaan Suomen rikotuin laki.

Uusien lakien laatimista tärkeämpää olisi kehittää valvontaa ja selvittää, miksi nykyisiä lakeja ei noudateta. Ylhäinen uskoo, että pienten yritysten kohdalla kyse on usein puhtaasti tiedon puutteesta. Lisäksi kunkin alan erityispiirteet luovat omia haasteitaan, esimerkiksi kausiluontoisissa töissä työaikalakien noudattaminen on vaikeampaa.

Paneelikeskustelussa nousi esiin myös työelämän pirstaloituminen, joka näkyy Ylhäisen mukaan uudenlaisina epätyypillisinä työsuhteina esimerkiksi alustataloudessa. Työhyvinvoinnista puhuttaessa keskitytään herkästi kokoaikaisissa vakityösuhteissa olevaan enemmistöön – siihen kahteen kolmasosaan työväestöstä, jonka asiat ovat isossa kuvassa aika hyvin.

– Sitten on se yksi kolmasosa, joka putoaa näiden järjestelmien ulkopuolelle, koska ei ole osaamista, koulutusta tai kielitaitoa. Ei ole verkostoa, joka auttaisi rämpimään siellä.

Järjestelmää tulisi kehittää huomioimaan myös tämän joukon tarpeet. Ylhäinen toivoo, että esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeessä havahduttaisiin tilanteeseen nykyistä aktiivisemmin.

Löytävätkö nuoret paikkansa työelämästä?

Työelämän epävarmuus toistui teemana kongressin keskusteluissa. Työterveyslaitoksen Miten Suomi voi? -pitkittäistutkimuksessa epävarmuus oman työn tulevaisuudesta oli tyypillisin työhön liittyvä kuormitustekijä.  Epävarmuus vaikuttaa viime aikoina vain kasvaneen, samoin byrokratiavaatimukset ja tunnetyö.  Tutkimuksen perusteella suomalaisten työhyvinvointi on edelleen heikompaa kuin ennen pandemiaa.

Työterveyslaitoksen tutkija Sampo Suutalan mukaan tutkimusaineistosta ei voi suoraan päätellä, mistä kuormitustekijöiden lisääntyminen johtuu. Esimerkiksi byrokratiavaatimuksia on kuitenkin saattanut lisätä se, että työstä tulee koko ajan teknologiavälitteisempää: yhä useampi asia tehdään tietojärjestelmien avustuksella.

Samaan aikaan työstä löytyy paljon hyvinvointia edistäviä voimavaroja, kuten pystyvyyden kokemuksia. Keskimäärin ihmiset arvioivat työnsä voimavarat kuormitustekijöitä suuremmiksi. Nuorten aikuisten tilanne tosin vaikuttaa hieman synkemmältä. He luottavat omaan pystyvyyteensä vähemmän kuin vanhemmat työntekijät. Nuoret kokevat myös muita vähemmän työn imua ja enemmän työssä tylsistymistä. Työuupumuksesta kärsivien nuorten aikuisten määrä on jopa kaksinkertaistunut pandemiaa edeltäneestä ajasta.

Suutala pitää suuntaa huolestuttavana, nuorten toivoisi aloittavan uransa innokkaammin mielin. Hän painottaa esihenkilöiden ja vanhempien kollegoiden roolia mentoreina.

– Tarvitaan sellaista ihmislähtöisyyttä, että rakennetaan yhteistä työidentiteettiä ja järjestetään konkreettista toimintaa, mikä tuo tiiminjäsenet yhteen.