Terapiakoulutuksen puntarointia

Terapiakoulutuksen yleisten tavoitteiden määrittely on haastavaa. Tähän vaikuttaa se, että eri terapiasuuntaukset käsittävät terapian muutosmekanismit varsin eri tavoin. Psykoterapeuteilla onkin joskus taipumus liioitella koulukuntaeroja ja havaita ”muiden” suuntausten edustajia stereotyyppisesti (Larsson et al., 2013). Tästä huolimatta suuntausten välillä on myös aitoja eroavaisuuksia tavoitelluissa toimintatavoissa (Goodman et al., 2021).

Mitä tutkimustieto kertoo eri suuntauksille ominaisten menetelmien tärkeydestä? Collyer ja kumppanit (2020) selvittivät asiaa lasten ja nuorten psykoterapioita käsittelevässä meta-analyysissä (k = 29). Tutkimuksissa terapeuttien pitäytymistä oman suuntauksen menetelmissä oli mitattu havainnoimalla ja itsearviointilomakkeilla. Suurimmaksi osaksi terapeutit edustivat kognitiivista käyttäytymisterapiaa (KKT) ja perheterapiaa. Meta-analyysin tulokset osoittivat, että yhteys terapeutin menetelmissä pitäytymisen ja hoidon tuloksellisuuden välillä oli erittäin pieni: se selitti alle prosentin hoitotuloksista. Tulos oli sama suuntauksesta riippumatta. 

Mikäli spesifit menetelmät eivät ole hoidon kannalta kovin merkityksellisiä, miten terapiakoulutuksia voi siis puntaroida? Evers ja kumppanit (2022) ottivat lähtökohdaksi terapeuttien yleisemmät kompetenssit. Heidän pitkittäistutkimukseensa osallistui terapiaopiskelijoita sekä psykodynaamisesta että KKT:n koulutusohjelmasta (n = 291). Kolmen vuoden seurannassa ilmeni edistystä sekä ammatillisissa että relationaalisissa kompetensseissa. Näihin lukeutuivat muun muassa terapiaopiskelijoiden kyky käsitteellistää asiakastapauksia, osata terapiasuhteen kannalta olennaisia ihmissuhdetaitoja, ja hallita teoreettista tietoa. Vastoin odotuksia, terapiaopiskelijoiden itsemyötätunto väheni koulutuksen aikana.

Erekson ja kumppanit (2017) puolestaan selvittivät terapiakoulutuksen yhteyttä hoidon tuloksellisuuteen. Pitkittäisaineisto oli kerätty yliopistoklinikalla, jossa 22 terapiaopiskelijaa oli hoitanut 4047 asiakasta koulutuksen eri vaiheissa. Terapioiden tuloksellisuutta seurattiin Outcome Questionnaire-45 (OQ-45) kyselyllä. Se kartoittaa oireilua, ihmissuhteiden toimivuutta ja toimintakykyä. Asiakkaat vastasivat kyselyyn useita kertoja terapian aikana ja aineistoon kertyi täten yli 40000 datapistettä. Tulokset osoittivat asiakkaiden oireilun vähenevän hoidon seurauksena. Yllättävää kyllä, terapiaopiskelijan koulutuksen vaihe ei selittänyt hoidon tuloksellisuutta. Joissakin tapauksissa tuloksellisuus ennemminkin heikkeni terapiakoulutuksen edetessä. On toki hyvä huomata, että terapiaopiskelijoiden työtilanne muuttui samalla ajanjaksolla (esimerkiksi asiakasmäärä kasvoi). 

Terapiaopiskelijan persoonallisuus

Terapeutin persoonallisuudella ja yksilöllisillä ominaisuuksilla on tunnetusti olennainen rooli terapiatyössä. Onkin aiheellista kysyä, mikä merkitys terapiaopiskelijan persoonallisuudella on terapiakoulutuksessa. Lu ja kumppanit (2021) tarkastelivat ilmiötä terapiaopiskelijoiden kiintymyssuhteen näkökulmasta. Pitkittäisaineisto oli kerätty yliopistoklinikalla, jossa koulutettiin psykodynaamis-interpersoonallista psykoterapiaa. Tutkimukseen osallistui 30 terapiaopiskelijaa, jotka olivat hoitaneet yhteensä 213 asiakasta. Terapiaopiskelijoiden kiintymystyyliä mitattiin vuoden välein koulutuksen ajan (2–4 vuoden ajanjakso). Hoidon tuloksellisuutta mitattiin OQ-45 kyselyllä, josta kertyi aineistoon yli 900 datapistettä. 

Tutkimukset tarjoavat jokseenkin yllättävän kuvan psykoterapeutiksi tulemisesta.

Tuloksissa ei ilmennyt systemaattisia muutoksia terapiaopiskelijoiden kiintymystyylissä. Toisin sanoen, vaikka vaihtelu kiintymystyylin muutoksissa oli suurehkoa, niissä ei esiintynyt tunnistettavia lineaarisia tai epälineaarisia trendejä. Terapiaopiskelijoiden tarjoama terapia oli kuitenkin tuloksellista. Kiintymystyylin taso ei kuitenkaan selittänyt terapian tuloksellisuutta. Tämä on yllättävää, sillä aiemmissa tutkimuksissa terapeutin turvallisen kiintymyksen on havaittu ennakoivan hoitotuloksia (Heinonen ja Nissen-Lie, 2020). 

Ainoat merkittävät yhteydet tuloksellisuuteen liittyivät terapiaopiskelijoiden kiintymystyylin ajallisiin muutoksiin. Terapiaopiskelijoiden välttelevyyden lisääntyminen koulutuksen aikana liittyi terapian suurempaan tuloksellisuuteen. Tutkijat arvelevat, että tulos saattaa selittyä koulutusohjelmaan hakeutuneiden opiskelijoiden persoonallisuuteen. Terapiaopiskelijoiden kiintymyksen välttelevyys oli itse asiassa varsin matalalla koulutuksen alkaessa. On mahdollista, että koulutuksen myötä he oppivat vahvistamaan interpersoonallisia rajoja, mikä näyttäytyi välttelevän kiintymyksen lisääntymisenä.

Omakohtaiset kokemukset

Psykoterapiakoulutuksiin liittyy usein oman henkilökohtaisen terapian käyminen. Bennett-Levy (2019) on esittänyt aiheesta kokoavan teoreettisen mallin. Sen mukaan omakohtaiset kokemukset edesauttavat 1) terapeutin psyykkistä hyvinvointia, 2) itsetietoisuutta, 3) vuorovaikutus- ja ihmissuhdetaitoja, 4) reflektiivisiä taitoja, 4) terapiamenetelmien hallintaa, sekä 5) luottamusta omaan pystyvyyteen terapeuttina. Bennett-Levyn mukaan ammatillisen kasvun kannalta olennaista on se, että terapiaopiskelija reflektoi omien kokemusten suhdetta itse harjoittamaansa terapiaan. Tämän tueksi Bennett-Levy on kehittänyt KKT viitekehykseen soveltuvan toimintaohjelman, jossa terapiaopiskelija soveltaa terapiamenetelmiä itseensä (Self-Practice/Self-Reflection).

Murphy ja kumppanit (2018) tekivät katsauksen laadullisiin tutkimuksiin, joissa oli selvitetty terapiaopiskelijoiden kokemuksia koulutukseen liittyvästä omasta terapiasta. Meta-synteesin (k = 16) tulokset olivat pitkälti yhteneviä Bennett-Levyn mallin kanssa. Ensimmäinen esille nouseva teema liittyi henkilökohtaiseen ja ammatilliseen kasvuun. Terapiaopiskelijat kokivat, että oma terapia auttoi esimerkiksi ymmärtämään paremmin omia tunteita, uskomuksia, arvoja ja toimintatapoja. Toinen teema liittyi kokemukselliseen oppimiseen. Kokemukset terapiassa validoivat opeteltavia terapiamenetelmiä ja auttoivat tarkastelemaan niitä kriittisesti. Kolmas teema liittyi terapeuttisiin hyötyihin. Omassa terapiassa pystyttiin työstämään muun muassa omia vaikeita ihmissuhdekokemuksia. 

Psyykkinen kasvu on harvoin lineaarista ja tapahtuu kivuttomasti.

Murphy ja kumppanit olivat myös kriittisiä terapian pakollisuutta vastaan. Neljäs esiintynyt teema liittyikin haitallisuuteen. Jotkut kokivat oman terapian lisäävän haavoittuvuutta ja täten häiritsevän työntekoa. Viides teema liittyi epäreiluuteen. Osa terapiaopiskelijoista oli jo käynyt oman terapian, ja uusi terapia tuntui vastenmieliseltä palaamiselta jo käsiteltyihin asioihin. Kuudes teema liittyi koskemattomuuteen. Joissakin terapiasuhteissa ilmeni vaikeita ongelmia ja näitä oli hankala ratkoa, jos terapeutti oli sidoksissa koulutusta tarjoavaan tahoon. 

Lopuksi

Esitellyt tutkimukset tarjoavat jokseenkin yllättävän kuvan psykoterapeutiksi tulemisesta. Terapiaopiskelijoissa tapahtuu myönteistä omakohtaista ja ammatillista kasvua, mutta prosessin aikana ilmenee myös haasteita. Tutkimuksissa ei piirry selvää kuvaa siitä, miten nämä liittyvät oman työn tuloksellisuuteen. On ehkä hyvä muistaa, että psyykkinen kasvu on harvoin lineaarista ja tapahtuu kivuttomasti. Psykoterapian tutkimus on myös kohteena erityisen haastava. Terapian rakennuspalikat limittyvät idiografisiin merkityksiin ja tutkimusala sijoittuu täten tiedekentän pehmeimpään päätyyn (Smith et al., 2000).

Jallu Lindblom työskentelee tutkijana ja yliopisto-opettajana Tampereen yliopistossa ja tutkijana Turun yliopistossa.

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 2/2022.