”Teot eivät olleet muokanneet persoonaani, vaikka tietysti ne olivat”

Martta Kaukosen psykologinen trilleri Hengissä tutkii sitä, miten traumakokemus omaksutaan niin kantavaksi osaksi omaa identiteettiä, ettei sitä ilman enää tiedä, kuka on ja miten käyttäytyä. Kipu vetää kaikkia puoleensa: osa aiheuttaa sitä itselleen, osa muille.

”Minun murhani olivat taidetta! Ja minä olin niiden itsetietoinen auteur. [– –] Olin toimittanut vuosien saatossa häkellyttävän pitkän rivin pukumiehiä tuonpuoleiseen. Niin pitkän, että jos ihmiset olisivat saaneet tietää, kuinka monta uhria minulla oli, kukaan ei olisi uskonut. Miten olin pystynyt murhaamaan niin monta ihmistä jäämättä kiinni?” 

Elokuvakriitikko-kirjailija Martta Kaukosen esikoisteos Terapiassa (2021) tutustutti lukijakunnan itsensä sarjamurhaajaksi esittelevään Ira Haaleajärveen. Hengissä jatkaa Iran tarinaa neljä vuotta myöhemmin. Iraa hyväksikäyttänyttä Pekkaa – tai Paskapäätä, joksi Ira häntä kutsuu – ja aviomiehensä rikoksessa avunantajana toiminutta julkkisterapeutti Clarissa Virtasta vastaan käyty oikeudenkäynti on tehnyt Irasta vasten tahtoaan koko kansan kaduilla ja julkisessa liikenteessä tunnistaman Terapia-Iran. Ira itse haluaisi vain mennä elämässä eteenpäin ja saakin työpaikan Helsingin Aviisin rikostoimituksesta, missä myös hänen isänsä Arto työskentelee. Menneisyyden traumat vaativat kuitenkin tulla toistetuiksi tavalla tai toisella. 

Takakansitekstin mukaan Hengissä on Terapiassa-teoksen itsenäinen jatko-osa. Hengissä pysyttelee kuitenkin pääosin tapahtumahetkessä eikä menneisyyden tapahtumiin tai henkilöhahmojen välisiin suhteisiin luoda kuin pintapuolisia silmäyksiä. Eniten dekkarista saa siis irti, jos on lukenut myös sen edeltäjän. 

Uutena henkilöhahmona näyttämölle astutetaan rikosylikomisario Kerttu Leppänen, joka ei ole koskaan unohtanut poliisiuransa aikana selvittämättömiksi jääneitä rikostapauksia. Lisäksi Arto nousee aiempaa keskeisempään osaan, kun Ira ja Arto alkavat yhdessä tutkia tarkemmin uutisoimiaan murhia, joiden jäljillä myös Kerttu on. Saman katon alle muuttaneen isän ja tyttären suhde tasapainottelee vetäytymisen ja lähentymisen välillä: siitä, mistä pitäisi puhua, vaietaan, mutta toisesta huolehditaan äänettömillä tavoilla. Siinä missä Ira etsii alkoholisti-isänsä huoneesta pulloja, silmäilee Arto itsetuhoisuudesta kärsivän tyttärensä kätköpaikkoja terävien esineiden varalta. Kaiken kovalla vauhdilla tapahtuvan keskellä isän ja tyttären suhteen kuvaus on pysäyttävän liikuttavaa. 

Terävä ja näppärä kielenkäyttö kuljettaa juonta sujuvasti eteenpäin – mutta välillä myös sivusuuntiin, taaksepäin tai ympäri. Lukijan on siis parasta varautua eksymään, vaikka punainen lanka pysyykin tiukasti kirjailijan käsissä. Kaukonen osoitti jo esikoisteoksessaan olevansa mestarillinen lukijan manipuloija. Kirjailija vetelee lukijaa milloin mihinkin suuntaan kuin marionettinukkea. Jännitys luodaan nimenomaan psykologisten elementtien kautta: Kaukonen leikittelee ihmisen taipumuksella tehdä ohuiden vihjelankojen perusteella hätäisiä johtopäätöksiä, jotka osoittautuvat mitä useimmin vääriksi. Hengissä-dekkarin lukeminen onkin sudokun ratkomisen kaltaista aivovoimistelua, joka saa kokeneenkin lajityypin lukijan kompastelemaan omiin jalkoihinsa.

Vauhdin ja vaarallisten tilanteiden alta nousee esiin syvällisempiä, ihmismielen haavoittuvaisuutta ja haavojen arpeutumista tutkivia teemoja. Niin Ira, Arto, Kerttu kuin monet muutkin näyttämöllä vilahtavat henkilöhahmot ovat kukin jollain lailla traumatisoituneita. Kukin heistä elää traumaansa omalla tavallaan uudestaan todeksi. Tutuksi ja turvalliseksi kokemukseksi muodostunut kipu vetää heitä kaikkia puoleensa: osa aiheuttaa sitä itselleen, osa muille. 

Hengissä tutkii erityisesti sitä, miten traumakokemus omaksutaan niin kantavaksi osaksi omaa identiteettiä, ettei sitä ilman enää tiedä, kuka on ja miten käyttäytyä. Selvimmin tämä näkyy Irassa, jonka ennen kaikkea muut, tuntemattomatkin, näkevät ensisijaisesti rikoksen avuttomana uhrina. Ira itse taas mieltää itsensä pystyväksi rikolliseksi – jota hän ehkä on tai sitten ei ole. 

”Halusin huutaa, etten ollut Terapia-Ira. Olin paljon muutakin. Minä en ollut yhtä kuin se, mitä Paskapää oli tehnyt minulle. Minä en ollut minä hänen tekojensa vuoksi. Teot eivät olleet muokanneet persoonaani, vaikka tietysti ne olivat. Minä olin kuitenkin minä niistä huolimatta. En niiden vuoksi.” 

Kirjaesittelyn tekijä Anette Joelsson on oikeuspsykologi ja psykoterapeutti.