Tein itse ja säästin? Näkökulmia terapiapalveluiden kustannuksiin

Hyvinvointialueet ovat tiukassa taloudellisessa tilanteessa ryhtyneet tarkastelemaan niin palveluiden järjestämisvelvollisuutta, kuin myös ostopalveluna tai palveluseteleillä hankittavien palveluiden käyttöä. Käytännössä siis ulkopuolelta hankittavat palvelut ovat herkästi ensisijaisia säästökohteita riippumatta siitä, onko alueella tarjota asiakkaille vastaavaa palvelua niiden tilalle, tai onko palvelua mielekästä tuottaa ns. sisäisenä palveluna. Usein päätöksenteossa elää myös ajatus siitä, että palveluiden tuottaminen itse olisi edullisempaa kuin niiden hankkiminen ulkopuolisilta palveluntuottajilta, mikä voikin joissain tilanteissa pitää paikkansa – esimerkiksi taannoin otsikoihin nousseissa lääkäripalveluiden hankinnoissa, joiden kustannuksia pyritään nyt myös lainsäädännön keinoin hillitsemään. Mutta pitääkö sama logiikka paikkansa kaikissa palveluissa, kuten vaikkapa mielenterveyden hoidossa tai kuntoutuksessa?

Hyvinvointialueiden itsensä tuottamista palveluista on vaikea löytää tietoa, jotta voitaisiin arvioida paljonko yksittäinen mielenterveysperusteinen käynti vaikkapa perustason tai erikoissairaanhoidon avopalveluissa käytännössä yhteiskunnalle maksaa. Sosiaali- ja terveysministeriön (STM) lasten ja nuorten terapiatakuulainsäädäntöä varten laatiman kustannuslaskelman mukaan perusterveydenhuollossa toteutettavan yksittäisen lyhytinterventiokäynnin kustannus on noin 80–120 euroa. Saatavilla olevat muutamien hyvinvointialueiden palveluista perittävät organisaatiolaskutuksen hinnat perusterveydenhuollon avoterapiakäynneille liikkuvat tämän asteikon yläpäässä. 

Sen sijaan psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa toteutettavat avohoitokäynnit ovat lähtökohtaisesti yli 50 % kalliimpia. Lisäksi asiakkailta voidaan periä STM:n sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuja koskevan asetuksen mukainen sarjahoidon poliklinikkamaksu, 18,60 euroa. Vertailuna nostettakoon esiin esimerkiksi HUS:n palvelusetelipsykoterapia, josta maksettava kiinteä korvaus on 90–120 euroa riippuen psykoterapian pituudesta ja psykoterapeutin koulutustasosta. Asiakkaalle palvelusetelipsykoterapia on maksutonta. 

Samoin muun muassa Kelan vaativana lääkinnällisenä kuntoutuksena toteutettavassa psykoterapiassa ei asiakkaalla ole omavastuuta. Sen käyntikohtaiset kustannukset ovat Psykologiliiton jäsenille tehdyn kyselyn perusteella keskimäärin 110 euroa, mikä on linjassa julkaistujen hankintapäätösten kanssa.

Entäpä sitten Kelan korvaama kuntoutuspsykoterapia, jonka yli 105 miljoonan euron vuosikustannuksia on pidetty suurina, ja säännöllisesti keskusteluun nousee ajatus siitä, että järjestelmä tulisi purkaa ja siirtää nämä varat ja palvelun järjestämisvastuu hyvinvointialueille? Menemättä sen syvemmin haasteisiin, joita liittyy hyvinvointialueiden yleiskatteelliseen rahoitukseen, minkä vuoksi rahoitusta ei voi suoraan korvamerkitä esimerkiksi psykoterapiaan, tai huomioimatta sitä, että tuosta 105 m€ rahoituksesta noin kolmasosa ei tule valtion kassasta vaan työnantajien ja työntekijöiden maksamista sosiaaliturvamaksuista, minkä vuoksi summa ei ole sellaisenaan siirrettävissä, voidaan ajatuksena pohtia sitä, että mitä tällä summalla hyvinvointialueella saisi. 

Miten yksityisiä palveluntuottajia
voisi nykyistä paremmin
hyödyntää osana palvelujärjestelmää?

Kuntoutuspsykoterapiaa sai vuonna 2024 yhteensä 65 945 asiakasta. Näin ollen yhden asiakkaan kuntoutuksen vuosikustannus oli keskimäärin alle 1 600 euroa. Tällä saisi noin 16 perusterveydenhuollon avoterapiakäyntiä asiakasta kohden. Kuntoutuspsykoterapiakäyntejä sillä saa vastaavasti 27. On kuitenkin huomattavaa, että kuntoutuspsykoterapioissa yhteiskunnalle syntyvien kustannusten lisäksi asiakkaalle jää omavastuuosuutena maksettavaksi liiton selvityksen mukaan keskimäärin yli 40 euroa käyntiä kohden, minkä vuoksi monet taloudellisesti heikommassa olevat asiakkaat eivät voi palvelua hyödyntää, vaikka tarvetta siihen olisi.

Kuntoutuspsykoterapia siis eroaa merkittävästi muista mielenterveyspalveluista ja psykoterapian toteuttamisen muodoista: se on käyntikustannuksiltaan yhteiskunnalle varsin edullista, mutta asiakkaalle poikkeuksellisen kallista, sillä valtaosa muista (psyko)terapiapalveluista on asiakkaille täysin maksuttomia. Käytännössä siis, vaikka kuntoutuspsykoterapian korvaustasoa merkittävästi nostettaisiin, jotta se tavoittaisi myös heikommassa taloudellisessa tilanteessa olevat psykoterapian tarpeessa olevat asiakkaat, se olisi edelleen yhteiskunnalle edullinen tapa mielenterveysongelmia kuntouttaa suhteessa omana tuotantona toteutettaviin käynteihin. Erot asiakaskohtaisissa vuosikustannuksissa tulevat siis käytännössä käyntimääristä, eivät käyntikustannuksista. 

Ylipäänsä psykoterapian tuottaminen ostopalveluna tai palvelusetelillä ei poikkea niistä kustannuksista, joita mielenterveyspalveluiden tuottaminen hyvinvointialueiden omana palveluna maksaa. Alueilla olisikin siis viisasta pohtia, millä tavoin myös yksityisiä palveluntuottajia voisi nykyistä paremmin hyödyntää osana palvelujärjestelmää erityisesti tässä tilanteessa, jossa hyvinvointialueiden omat mielenterveyspalvelut vaikuttavat lähes poikkeuksetta olevan varsin ruuhkautuneita, eikä vaikuta todennäköiseltä, että lisää resurssia olisi ainakaan lähiaikoina valtion suunnalta tulossa.

Vera Gergov on Psykologiliiton ammatti- ja yhteiskuntasuhdepäällikkö.

Juttu on alun perin julkaistu Psykologi-lehdessä 4/2025.