OPISKELIJAELÄMÄÄ
Suomenkielisenä ankanpoikana Ankkalammessa
Ensimmäinen koulupäivä jännittää aina. Edeltävänä iltana nukahtaminen on tuottanut vaikeuksia, mutta silti herätyskellon soidessa ei tule edes mieleen torkuttaa. Matkalla yliopistolle pelkää samaan aikaan olevansa liian ajoissa ja liian myöhässä. Vaikka yleensä olen rento ja sosiaalinen tyyppi, joka täyttää hiljaiset hetket omalla äänellään, muistan olleeni hiljaisempi kuin koskaan. Esittelykierroksella kerroin nimeni ja jatkoin lausetta välittömästi todeten: “… o_c_h_ _j_a_g_ _v_e_t_ _i_n_t_e_ _v_a_d_ _j_a_g_ _g_ör_ _h_är_._”
Vieraalla kielellä opiskelu on usein antoisaa, mutta ajoittain luonnollisesti myös rasittavaa. Ruotsinkielisen tenttikirjan lukeminen saattaa jopa kohottaa motivaatiota muuten kuivahkoa aihetta kohtaan, kun faktatiedon lisäksi saa samalla myös kielikylpyä. Esitelmien pitäminen taas on erinomaista altistusharjoitusta jännitykseen: yleisön edessä puhuminen menettää kaiken pelottavuutensa, kun on muutaman kerran joutunut tekemään samaa vieraalla kielellä. Omia esseitä lukiessa saattaa toisaalta välillä huomata, että lauseet ovat kankeita, mutta parempaa muotoilua ei kuitenkaan pinnistelystä huolimatta keksi.
Englanninkielinen kurssikirjallisuus pakottaa välillä luoviin ratkaisuihin tenteissä, kun termit muistuvat kirjasta mieleen englanniksi ja lauseet osaisi parhaiten muotoilla suomeksi, mutta tentin haluaisi kuitenkin kirjoittaa ruotsiksi. Onneksi pienet kielivirheet eivät kuitenkaan yleensä aiheuta ongelmia, ja opettajat hyväksyvät useimmiten tenttivastaukset niiden paikoittaisesta kyseenalaisesta muotoilusta huolimatta.
Vaihto-oppilaana olleille on tuttua, että myös leppoisa sosiaalisuus vieraalla kielellä saattaa tuottaa haasteita. Vaikka asiallinen ja hidastempoinen keskustelu sujuisi, voi varsinkin alussa olla vaikeaa reagoida nopeasti ja huumorilla kiivastahtisemmissa ryhmäkeskusteluissa. On ärsyttävää, kun ei pysty ilmaisemaan ajatuksiaan niin tarkasti kuin haluaisi. Kuitenkin kieli kehittyy, kun sitä käyttää, ja erityisesti itse huomaa, että yleensä tärkeitä on vain saada ilmaistua asiansa jollakin tavalla, vaikka pieniä virheitä tulisikin.
Vaikka ensimmäisenä päivänä puhuin ääni täristen, kädet vapisten ja aivan liian nopeasti mumisten, tuntuu kahden kielen välillä seilaaminen nykyään kotoisalta. Kielellinen identiteettini on muuttunut vuosien varrella, vaikka matka tähän pisteeseen ei ole tapahtunut kommelluksitta. Kuitenkin kaikkein suurin muutos kielisuhteessani on tapahtunut piilossa muiden katseilta: sen sijaan, että kääntäisin mielessäni edes yksittäisiä sanoja, käsittelen kieliä rinnakkain ja kielet ovat semanttisesti toisistaan erillisiä – ja se jos jokin tuntuu varsinaiselta lottovoitolta.
Lisäksi pidän ehdottomana rikkautena sitä, että saan valita parhaat palat niin suomalaisesta kuin suomenruotsalaisesta kulttuurista. Vaikka tutkijat ovatkin peloissaan suomen kielen säilymisestä, aion vastedes käyttää ylpeästi koodinvaihtoa, oli kieli sitten mikä tahansa: aina sanoille ei löydy sopivaa vastinetta toisesta kielestä.
Haluaisinkin kannustaa kaikkia kokeilemaan rohkeasti toisen kotimaisen sekä vieraiden kielten käyttämistä, vaikka niiden ei kokisikaan olevan ominta vahvuusaluetta. Useinkaan tärkeintä ei ole kieliopillisesti viimeistä silausta myöten korrektit lauseet, vaan ihan vain yrittäminen. Vaikka olisitkin hukassa sekä kielen että itsesi kanssa, lähtökohtaisesti muut kuitenkin haluavat ymmärtää sen, mitä yrität ilmaista.
Onerva Lahtinen ja Reetta Ihalin
Åbo Akademin psykologian opiskelijoiden ainejärjestö Impuls ry
