Salaliittoteorioiden kukoistuskausi: Onko ihmiskunta menettänyt lopullisesti järkensä?

Viime vuosina on tuntunut, että elämme poikkeuksellista salaliittoteorioiden kukoistuskautta. Pandemian aikana epäiltiin hallituksia, tiedustelupalveluita ja lääketehtaita, joiden arveltiin salailevan taustoja ja manipuloivan ihmisiä ottamaan rokotteita. Oudoimmissa teorioissa oli juonittelevia avaruusliskoja ja rokotteisiin piilotettuja 5G-siruja. Psykologian näkökulmasta on kiinnostavaa, mikä salaliittojen tulvan on aiheuttanut ja kuka salaliittoteorioihin uskoo.  

Onko salaliittoteorioita enemmän?

Uutisvirtaa seuratessa tulee helposti vaikutelma, että salaliittoteorioita on nyt poikkeuksellisen paljon. Vaikutelma on väärä, sillä salaliittoteorioiden yleisyys on huolestuttanut ihmisiä vuosikymmenestä toiseen. Jo vuonna 1922 journalisti Walter Lippman valittelee Public opinion -kirjassaan lukemisen vähenemistä ja kansalaisten turvautumista omituisiin salaliittoteorioihin selittäessään huono-osaisuuttaan.

Salaliittojen teematkaan eivät ole muuttuneet. Vuonna 1936 Suomen Sosiaalidemokraatti -lehti kertoo Saksassa leviävästä rokotevastaisuudesta. Lehden mukaan ihmiset uskovat juutalaisten salaliiton piilottaneen rokotteisiin salaisia, veren saastuttavia aineisosia. Samat henkilöt kritisoivat myös juutalaisten naurettavaa teoriaa, jonka mukaan mikrobit levittävät sairauksia.

Politiikan tutkijat Joseph Uscinski ja Joseph Parent analysoivat American conspiracy theories -kirjassaan yli 100 000 sanomalehtiin lähetettyä lukijakirjettä, joista he löysivät 850 salaliittoviittausta. Ensimmäinen epäilys vaalivilpistä oli vuodelta 1890, jolloin epäiltiin salaliiton ostaneen vaalituloksen. Nämä epäilykset toistuivat vuosikymmenestä toiseen. Vaalituloksen epäily ei siis ole Donald Trumpin aikana syntynyt erikoisuus, vaan kiinteästi yhdysvaltalaiseen kulttuuriin liittyvä asia.

Illuusio salaliittoteorioiden runsaudesta johtuu siitä, että salaliittoteoriat ovat viime vuosina olleet kiinnostava uutisaihe. Sosiaalinen media on myös vaikuttanut asiaan, sillä kulttuurisesti vahva Yhdysvallat määrittää enenevässä määrin keskeisimmät salaliittoteoriat. Siinä missä aikaisemmin pohdittiin, mitä oman kylän työväentalolla juonitellaan, tulevat aiheet nyt Yhdysvaltojen kulttuurista.

Mikä altistaa salaliittoteorioille?

Psykologiassa on julkaistu valtavasti tutkimuksia salaliittoalttiuden yhteydestä mielenterveyden ongelmiin ja ajattelutaipumuksiin. On havaittu, että salaliittouskomuksia on paljon muun muassa harhaisilla, psykoosiherkillä, narsisteilla, psykopaateilla, epävarmuutta huonosti sietävillä, intuitioonsa liikaa luottavilla ja johtopäätöksiin helposti hypähtävillä.

Mielenterveyden ongelmien yhteys salaliittouskomuksiin ei ole yllättävää, koska todellisuuden hahmottaminen ja ajattelun tavat voivat olla monella tapaa vääristyneitä. Tulokset eivät kuitenkaan auta ymmärtämään salaliittoteorioihin uskovien enemmistöä.  Jos puolet yhdysvaltalaisista uskoo, että koronarokotteeseen on sujautettu seurantalaite ja kolmasosa ranskalaisista uskoo, että AIDSia levitetään tarkoituksellisesti, ei ole hedelmällistä kuitata tätä joukkoa harhaisiksi.

Samaan tulokseen päätyivät Roland Imhoff ja Pia Lamberty, jotka analysoivat salaliittoteorioiden ja mielenterveyden ongelmien eroja. He osoittivat, että harhaisesti epäilevällä vaino kohdistuu nimenomaan häneen itseensä, kun taas salaliittoon uskovasta vaino kohdistuu laajempaan ihmisryhmään, vaikkapa suomalaisiin. Salaliittoteoriaan uskova myös perustelee uskomustaan useammin ideologian kautta. Vaikka siis mielenterveyden ongelmiin liittyy salaliittouskomuksia, salaliittouskomus ei useimmiten kerro mielenterveyden ongelmasta. 

Me olemme kaikki salaliittoteoreetikoita

Sen sijaan, että salaliitot työnnettäisiin muiden, siis niiden harhaisten ja tyhmien ominaisuuksiksi, olisi tärkeää ymmärtää, että kaikilla on salaliittoteorioille altistavia prosesseja, jotka voidaan luokitella kolmeen luokkaan.

Tärkeä tekijä ovat ajattelun oikopolut, kuten vahvistusvinouma, joka altistaa omaa näkemystä tukevan tiedon etsimiselle, havaitsemiselle ja muistamiselle. Nämä heuristiikat ja vinoumat ovat tärkeitä arkipäivän toimille, mutta sivuvaikutuksena syntyy alttius salaliittouskomuksille.

Toinen prosessien joukko ovat minäkuvaa ja toimintakykyä tukevat prosessit, joiden avulla maailman ahdistavat epäkohdat ja oman toiminnan kyseenalaiset piirteet voidaan selittää parhain päin. Lievä epärealismi ja ahdistavien yksityiskohtien peittely on tiettyyn rajaan asti hyödyllistä, mutta altistaa salaliittouskomusten synnylle ja auttaa ylläpitämään uskomuksia.

Kolmas prosessien joukko on sosiaalisten merkitysten hahmottaminen. Aivan kuten näemme poutapilvissä kasvoja, hahmotamme myös sosiaalisista ryhmistä illusorisia motiiveja ja suunnitelmia. Näillä automaattisilla prosesseilla järkyttävätkin tapahtumat saadaan nopeasti selitettyä, kuten psykologian professori Thomas Bantan tutkimus osoitti. Kuultuaan John F. Kennedyn murhasta vuonna 1963 Banta tutkimusavustajineen haastatteli samana päivänä kaupungilla käveleviä ihmisiä. Vain muutamia tunteja murhan jälkeen kaksi kolmasosaa haastatelluista arvioi, että murhan taustalla oli salaliitto, jossa juonittelijat määräytyivät ideologisesti. Republikaanit syyttivät kommunisteja ja demokraattien mielestä syyllinen oli joko CIA tai äärioikeisto. Hahmotamme järkyttäviin tapahtumiin meille luontevan syntipukin, jonka kautta tapahtuman merkitys jäsentyy.

Tulkinnan, historian ja maailmankatsomuksen vaikutus

Vaikka kaikilla on salaliittouskomuksille altistavia prosesseja, yksilöllinen herkkyys omaksua salaliittouskomuksia vaihtelee ja riippuu tilanteen tulkinnasta. Esimerkiksi covid-19-pandemian selittäminen huonoksi tuuriksi tuo ahdistavalla tavalla tietoisuuteen maailman satunnaisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden. Pandemian erityisen uhkaavaksi kokevien on tällaisessa tilanteessa turvallisempaa ajatella, että joku pahantahtoinen ryhmä halusi sen tapahtuvan, jolloin pandemia muuttuu merkitykselliseksi ja kielteiset tunteet on mahdollista kanavoida syntipukkiin. Olennaista tässä on koettu uhka eli mitä pelottavampi tapahtuma on ja mitä suurempi on epävarmuus, sitä useammat ihmiset omaksuvat salaliittoselityksen.

Salaliittouskomukset eivät aina johdu pelosta ja ahdistuksesta, vaan ne voivat syntyä myös myönteisten tunteiden kautta. Henkilö saattaa tempautua salaliittouskomusten pariin, kun hän törmää sattumalta teoriaan, joka paljastaa arkitodellisuudesta salattuja asioita, joiden tutkiminen on kiinnostavaa ajanvietettä. Kokemus siitä, että näkee asioita, joita muut eivät ymmärrä, korostaa omaa erityislaatuisuutta ja keskustelu samanmielisten sosiaalisen median foorumilla on palkitsevaa.

Myös tausta voi altistaa salaliittouskomukselle. Yhdysvalloissa afrikanamerikkalaisten keskuudessa on muita enemmän terveysviranomaisiin liittyviä salaliittoteorioita, mikä on heikentänyt rokotuksiin ja HIV-lääkitykseen liittyvän tiedon vaikuttavuutta. Tätä on selitetty huonojen kokemusten tuottamana ylisukupolvisena epäluulona. Tunnetuin kaltoinkohtelu oli Tuskageen kuppatutkimus, jossa Yhdysvaltain terveysvirasto koordinoi yli 40 vuoden ajan tutkimusta, jossa lääkärit eivät hoitaneet afrikanamerikkalaisten miesten kuppaa, vaan seurasivat sen kehittymistä neurosyfilikseksi. On siis ymmärrettävää, että tähän ihmisryhmään on jäänyt pysyvä epäluulo viranomaisia kohtaan.

Myös maailmankatsomus voi vaikuttaa, kuten covid-19-pandemian aikana Suomen joogapiireissä levinneet Yhdysvaltojen oikeistopiirien salaliittoteoriat osoittivat. Sosiologit Charlotte Ward ja David Voas ovat kutsuneet ilmiötä nimellä conspirituality, minkä voisi kääntää salaliittouushenkisyydeksi. Siinä on keskeistä torjutun tiedon käsite eli uskomusten asemoituminen valtavirran ulkopuolelle. Jos uushenkinen henkilö kokee, että hänelle tärkeille uskomuksille naureskellaan, hän saattaa menettää luottamuksena valtavirtamediaan. Samalla uuden tiedon torjuminen saattaakin lisätä sen uskottavuutta. Salaliittoteoria voi siis olla kiinnostava nimenomaan siksi, että muut eivät siihen usko.

Salaliittoon uskovan kohtaaminen

Minulta on usein kysytty, kuinka keskustella salaliittoteoreetikon kanssa ja kuinka kaninkoloon pudonneen raukan saisi hilattua takaisin ihmisten ilmoille. Olen kehottanut suhtautumaan tilanteeseen rauhallisesti. Pyrin myös välttämään termejä salaliittoteoreetikko ja kaninkoloon putoaminen, jotka ovat leimaavia ja yksinkertavia.

Vuorovaikutuksen lähtökohtana on, että salaliittoteoriaan tai muuhun valtavirran ulkopuolella olevaan asiaan uskova ei helposti muuta mielipidettään. Omaan identiteettiin liittyvä teoria ohjaa ajattelua niin vahvasti, että vasta-argumentit eivät pääse mielen suojamuurien lävitse. Väittely teorian oikeellisuudesta on siis hyödytöntä ja aiheuttaa vain vastarintaa.  Poikkeuksena tähän on tilanne, jossa henkilö itse epäilee teoriaansa, jolloin reflektiota voi ohjata tähän suuntaan.

Teorian sisältöjen sijasta on mielekästä pohtia, kuinka uskomus vaikuttaa henkilön elämään. Onko se esimerkiksi lisännyt vai vähentänyt ahdistusta? Tutkimus osoittaa, että aluksi helpottavan ratkaisun tarjonnut salaliittoteoria saattaa pitkällä aikavälillä lisätä ahdistusta, vihaa ja toivottomuuden tunnetta. 

On myös tärkeää pohtia, kuinka uskomukset ovat vaikuttaneet lähisuhteisiin. Olen kuullut monia kokemuksia, joissa ystävyys- tai parisuhde on joutunut kriisiin salaliittouskomusten vuoksi. Asiaa voi tarkastella sekä salaliittoon uskovan että läheisen näkökulmasta. Tässäkin teorian oikeellisuutta tärkeämpää on se, kuinka käyttäytyy läheisiään kohtaan tai minkälaista kohtelua saa läheisiltään. 

Keskeistä on yksinkertaistamisen välttäminen. Koska valtavirran ulkopuolella olevia uskomuksia on niin paljon ja syyt uskoa niihin voivat olla niin moninaisia, on olennaista hyväksyä moninaisuus, jättää sisältö vähemmälle huomiolle ja keskittyä uskomusten vaikutuksiin. Lopulta kyse on siitä, missä asemassa uskomus on henkilön elämässä ja millä tavalla se vaikuttaa hänen hyvinvointiinsa. 

Jukka Häkkinen työskentelee yliopistotutkijana Helsingin yliopistossa, jossa hän tutkii ihmisen havaitsemista ja ajattelua. Hän on julkaissut kirjan Salaliitot ympärilläni — Miksi totuus ei kiinnosta aivojamme?

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 4/2023.