Sairaalassa tarjolla liian vähän psykologista osaamista

Psykologi Mari Räsänen työskentelee Kuopion yliopistollisen sairaalan KYSin kuntoutuksen päiväosastolla. Viime vuosina hänelle on tullut kyselyjä sairaalan muista yksiköistä, ehtisikö hän tapaamaan vaikkapa sydänkuntoutujia ja heidän läheisiään tai luennoimaan kipuhoitajille.

– Meitä psykologeja on KYSin 4 500 työntekijästä 60, joista valtaosa psykiatrian yksiköissä. Somatiikan yksiköissä meitä työskentelee vain 13. Eri yksiköiden ammattilaiset tuntevat voimattomuutta psykologisten kysymysten edessä ja haluaisivat psykologin tukea enemmän kuin on mahdollista saada, Räsänen sanoo.

Tämä arjen havainto innosti häntä selvittämään asiaa ammatillisen erikoistumisensa lopputyössä. Kliinisen terveyspsykologian erikoispsykologiksi viime kesänä valmistunut Räsänen teki aiheesta lyhyen, 7-kohtaisen verkkopohjaisen kyselytutkimuksen. Hän lähetti sen 322 potilastyötä tekevälle henkilölle.

– Minut yllätti se, että psykologisen osaamisen tarvetta koettiin jopa patologian yksikössä. Kaiken kaikkiaan säännöllisen tai satunnaisen psykologiosaamisen tarpeesta viestitettiin neurologian, neurokirurgian, patologian, fysiatrian, ortopedian, naistentautien, reumatologian, lastentautien, aistinelinsairauksien, gastrokirurgian, silmätautien, sisätautien, anestesiologian, palliatiivisen hoidon, syöpätautien, ihotautien, kipupoliklinikan ja hengityshalvausyksiköistä, Räsänen kertoo.

”Tukea potilaille, omaisille ja henkilökunnalle”

Tutkimuksen tulos puhuu selvää kieltä: jopa 87 prosenttia kyselyyn vastanneista sairaalan työntekijöistä kokee psykologisen osaamisen tarvetta omassa työyksikössään. Vain 15 prosenttia vastaajista työskentelee yksikössä, jossa on psykologi. Konsultointimahdollisuus on vähäistä ja säännöllistä vain 2 prosentilla vastanneista.
– Psykologia tarvitaan paitsi konsultaatioavuksi myös perheen tai läheisten tukemiseen, potilaan toimintakyvyn, hoidon tai kuntoutuksen tarpeen arvioimiseen, moniammatilliseen tiimityöhön sekä ylipäänsä kouluttamiseen ja työn kehittämiseen, Räsänen kertoo.

Esimerkiksi syöpäpotilaille sairastuminen on vastaajien mukaan lähes aina sokki, joka aiheuttaa ahdistusta ja kuolemanpelkoa niin potilaille kuin omaisillekin.

– Psykologista osaamista kaivataan myös esimerkiksi toiminnallisten vaivojen, vaikeiden kipuongelmien sekä keskenmenon, raskaudenkeskeytyksen tai seksuaaliväkivaltaa kokeneiden potilaiden samoin kuin lasten ja nuorten sekä heidän perheidensä auttamiseen. Psykologia toivotaan paitsi potilaiden ja omaisten avuksi myös henkilökunnan kouluttajaksi.

”Työmme auttaa potilaita kuntoutumaan”

Räsäsen mukaan aiemmissa tutkimuksissa on todettu, että sairaalassa työskentelevien psykologien työpanos on tärkeä sekä inhimillisestä näkökulmasta että kustannustehokkuuden kannalta. Suomessa psykologit työskentelevät yleisimmin psykiatrian ja neurologian yksiköissä sekä foniatrian, audiologian, kuntoutuksen ja onkologian yksiköissä.

– Kanadalaisen selvityksen mukaan psykologiset interventiot voivat johtaa vähäisempään terveydenhuollon palveluiden käyttöön ja joissakin tapauksissa terveydenhuollon kustannusten väheneminen voi olla merkittävämpi kuin psykologisista interventioista aiheutuvat kustannukset.

Esimerkiksi Räsäsen omassa yksikössä sairaalan kuntoutuskeskuksessa työskentelee kolme psykologia.

– Osastomme on ainoa laatuaan Suomessa julkisen terveydenhuollon puolella. Kuntoutujillamme on erilaisia pitkäaikaisia toimintakykyongelmia, joihin liittyy usein tuki- ja liikuntaelinoireita, mutta myös muuta sairastamista, työkyvyttömyyttä, elämänhallinnan haasteita, psyykkistä kuormittuneisuutta, masennusta ja ahdistuneisuutta.

Yksikössä arvioidaan potilaiden toimintakykyä ja pyritään löytämään kullekin yksilöllisiä kuntoutumisen keinoja. Lisäksi laaditaan kuntoutussuunnitelmia ja suunnitellaan jatkohoitoa moniammatillisessa tiimissä, johon kuuluu psykologin lisäksi lääkäreitä, fysioterapeutteja, toimintaterapeutteja, sairaanhoitajia ja sosiaalityöntekijä, Räsänen kertoo.

”Kiitos, etten uponna kokonaan”

Potilaat antavat psykologeille joskus hyvinkin riipaisevaa palautetta. Yksi Räsäsen saamista viesteistä tuli postikortilla ja kuului näin:

”Kiitos pelastusrenkaasta, etten uponna kokonaan ihan syvyyksiin. Taisit lahjottoo toisen aironkin eli vielä pyöritään ympyrää. Jospa toisen airon lahjottaja löytys myös. Ja tietennii ois suotavoo, että suotas nuo aivot tuottamaan polttoainetta tuohon perämoottoriin, ja rakentamaan tuo vene niin lujaks, ettei elämän tuulet ja myrskyt piäsis venettä kuatamaan. Vaan piästäs sulavan pehmeesti lipumaan satamaan. Elämään.”

– Psykologin vastaanotolla ihmiset kokevat tulevansa kuulluiksi ja saavat tukea oman tilanteensa jäsentämiseen uudesta näkökulmasta. Ja tähän on mahdollisuus aivan liian harvalla. Terveydenhuollossa on yhä päällimmäisenä vahva biomedikaalinen viitekehys, joka määrittää hoitokäytäntöjä. Kokonaisvaltaisemman biopsykososiaalisen näkökulman ja moniäänisyyden tarve on kuitenkin ilmeinen, Räsänen korostaa.

Hän kysyykin, miten pääsemme paremmin vastaamaan siihen psykososiaaliseen hätään, joka nyt jää kuulematta. Räsänen aloittaisi uudistamistyön ihmiskäsityksen pohtimisesta.

– On kiinnostavaa, että alle 25 prosentille lääkärin vastaanotolla kuvatuista fyysisistä oireista voidaan osoittaa jokin orgaaninen tai biologinen syy. Potilaiden ongelmien ymmärtämiseen tarvitaan poikkitieteellistä ymmärrystä ja muitakin tieteitä kuin lääketiedettä. Moniammatillista työtä tarvitaan siis yhä enemmän.

Vaikka kokonaisvaltaista lähestymistä tarvitaan kaikilta henkilöstöryhmiltä, psykologin osaaminen on Räsäsen mukaan avainasemassa myös muiden terveydenhuollon ammattilaisten psykologisen osaamisen vahvistamisessa.

”Terveyspsykologinen osaaminen osaksi sairaanhoitoa”

Vaikka tutkimuksen lähtökohdat olivat Räsäselle tuttuja hänen omasta työstään, silti tulokset yllättivät.

– Hämmästyin, miten laaja-alaisesti sairaalan eri yksiköissä tunnistetaan psykologisen osaamisen ja tiedon tarve. Vastauksista välittyi, että psykologin osaamista kaivataan moniin tilanteisiin, jotka ovat sekä potilaille että henkilökunnalle kompleksisia ja joissa potilaiden avuntarpeeseen ja hätään vastaaminen jää yksiköissä puutteelliseksi.
Räsäsen mukaan on selvää, että psykologisen osaamisen tarve ja tarjonta eivät nykyisin sairaaloissa kohtaa.
– Psykologin osallistuminen kaikkien somaattisesti oireilevien hoitoon ei ole tietenkään tarpeellista. Psykologisen tiedon noteeraaminen on kuitenkin tärkeää monien hoitoprosessien sujuvoittamiseksi ja tehostamiseksi ja jo inhimillisestäkin näkökulmasta.
Suomessa ei ole arvioitu, miten moni sairaalaan tulevista somaattisesti oireilevista potilaista tarvitsee jonkinlaista psykososiaalista apua. Räsäsen mukaan hollantilaisen tutkimuksen mukaan avun tarpeessa on joka kolmas sairaalan potilas. Meillä tarve on joka tapauksessa huomattavasti suurempi kuin tarjolla olevien psykologien määrä.
– Kansainvälisesti yleinen trendi on, että sairaalassa työskentelee yhä enemmän psykologeja. Kun meillä kehitetään terveyspalveluja ja sairaanhoitoa, on syytä muistaa, että psykologien ammattikunta on koulutettu arvioimaan, ehkäisemään ja hoitamaan terveyteen ja sairauteen liittyviä psykologisia kysymyksiä. Erityisesti terveyspsykologisella osaamisella tulisi olla vakiintunut paikkansa suomalaisessa sairaanhoidossa.

Kliinisen terveyspsykologian erikoispsykologi Mari Räsänen teki ammatillisen erikoistumisen lopputyönsä otsikolla Psykologisen osaamisen tarve erikoissairaanhoidon somatiikan yksiköissä. Kyse oli kyselytutkimuksesta Kuopion yliopistollisessa sairaalassa.