Runoja jääkauden mittaisesta keväästä

Psykologi, psykoterapeutti Niina Rita julkaisi vuosi sitten kesän korvalla esikoisrunoteoksensa Talven reunalla jääkauden mittainen kevät. Teoksen äärelle tekee mieli palata näin seuraavanakin keväänä. Runot kertovat nimensä mukaisesti pitkästä, toivottaman tuntuisesta ja epäkiitollisesta matkasta kevättä kohti. Teos on kuvitettu Ritan ottamin luontoaiheisin valokuvin. 

Runoissa kaikuu kaikuvat eron tyhjyys ja kauhu. Ulkopuolisuus kuvautuu riveillä kaikessa henkilökohtaisuudessaan vivahteikkaasti. Perheterapiatyötä tekevänä psykoterapiatyötä tekevänä ajattelen, että runoihin on uskottavalla tavalla saatu kuvauksia yllätyksellisen kauhun hetkistä, joita elämä joskus voi olla – kuin matto vedettäisiin pois seisovien jalkojen alta.

”Väliin putoaja,
kuperien pintojen ulkopuolella,
ulkopuolisena.
Ilman tuorepasta-ateriaa. Minulle ei riittänyt.”

Odottamaton, veret seisauttava muutos on astunut sisään lupaa kysymättä.  Kesä on viety ikuisiksi ajoiksi – niin tuntuu.  Se pakottaa runojen kertojahahmon tahtomattaan pimeyteen, jolle ei näy loppua. Runot onnistuvat kuvaamaan tunnelmaa, jossa kevättä, valoa tai kepeyttä ei ole missään muualla kuin muistoissa, jos niissäkään.

”Orjana.
Kodissa.
Omassa kodissa.
Ruskeavalkoisena, yksiulotteisena.
Henkirikoshahmon kuviona lattialla.
Tapettina.”

Ritan runojen äärellä ovat läsnä uskottavalla tavalla kipu. Lopulta, vähän kuin kevät jokaisen talven jälkeen, koittaa kaikkien odotuksien ja tunnelmien vastaisesti toisenlainen aika, rauha kaiken tapahtuneen ja läpikäydyn jälkeen. 

Teoksessa riittää avaruutta ja tilaa lukea ja tulkita runoja omalla tavallaan. Psykoterapeuttiset keskustelut eivät ole kuvattavissa muille. Runoiksi puettuihin sanoihin on voitu kätkeä aihioita monesta jääkauden mittaiselta tuntuvasta kivuliaasta taipaleesta. Tärkeää, että Rita on lähtenyt tällaiseen taiteelliseen projektiin psykoterapeuttisen työnsä ohessa.

Keskusteluissa Ritan kanssa ymmärsin, että hän oli runoja kirjoittaessaan pohtinut, voisiko niitä käyttää jollakin tavoin kliinisessä työssä. Uskoisin, että vaikkapa odotushuoneen hetkessä, tullessa tai lähtiessä, runon säe voisi avata asioita, joihin omat sanat eivät vielä tai ehkä koskaankaan yllä. Joku on kulkenut omaa matkaansa ja löytänyt sen valon, jota itse ei vielä näe, mutta jonka perässä jaksaa toiveikkaana kulkea.

”Aamu lähestyy sekunti kerrallaan.
En ole yksin.
Jossain kohtaa tarina loppuu. En kuuntele rapinoita.
En kuuntele kuiskauksia minkeistä, mustanruskeista tuholaisista.
En kuuntele enää ketään.
Tyyntä. Saimaa ikkunan takana.
Kalalokki huutaa. Minulla on myös kalakavereita.
En ole yksin, tässä maailmassa.”

Kirjaesittelyn kirjoittaja on psykologi, psykoanalyytikko IPA ja kouluttajaperhepsykoterapeutti.