Putro psykoterapiassa

Omaelämäkerrallisessa teoksessaan Putro on paljas ja pohtiva. Lukija kulkee lempeästi lähellä.

Samuli Putron Elämäni miehet -teoksen näkökulma on perinteiseen elämäkertakirjallisuuteen nähden raikas ja erityinen: teos rakentuu Putrolle tärkeiden mieshenkilöiden pohjalta. Rakenteen ja näkökulman valinta on psykologille varsin mieluinen, sillä siinä keskitytään kuvaamaan, ei niinkään elämäntapahtumia, vaan merkityksellisiä ihmissuhteita ja niiden vaikutusta omaan kasvuun. 

Teos hupenee lukijalta vauhdikkaasti, yhdessä viikonlopussa. Kerronta pitää otteessaan, eikä kirjaa malttaisi laskea käsistään. Ja jos laskee, huomaa kuitenkin sitä pohtivansa. Toinen selkeä syy vauhdikkaalle lukukokemukselle on kerronnan reipas tempo, jota Putro kirjassaan pitää yllä. Tapahtumat etenevät, ja kirjoittajalla itsellään on kirkas käsitys siitä, mikä on tärkeää. ”Pikakelaan”, hän toteaa ja taas mennään – hetkeen, tilanteeseen, tunteeseen, joka jätti jäljen.

Tyyli on artistin musiikillisesta tuotannosta tuttu. Ei jaarittelua. Valittuihin lauseisiin kiteytetään napakasti se, mitä halutaan sanoa. Sanavalintoja, joille hymähtää tai herkistyä. Niistähän Putro tunnetaan: ”Elämä on juhla” ja niin edelleen. Lauluissaan Putro on laittanut lakonisesti sanoiksi suomalaista kulttuuria ja osunut sanoillaan parisuhteiden, vanhemmuuden, ikävaiheiden ytimiin – vähän kipeästikin. 

On silti eri asia kuvittaa tai tarkkailla toisia kuin matkustaa itseensä. Suhteessa itseensä ja kokemuksiinsa Putro on kuitenkin tarkkanäköinen ja oivaltava. Rehellinenkin. Havainnot ovat teräviä ja itsehavainta aidosti kiinnostavaa luettavaa. Koska teksti rakentuu sisäisten kokemusten varaan enemmän kuin ulkoisten tapahtumien, jännite pysyy yllä kunkin luvun kohdalla. Keitä nämä miehet olivat, mitä heidän kanssaan koettu merkitsi. Ja kuinka kirjoittaja itse oivaltaa, että kohtaamiset kantautuvat ihmissuhteista toisiin.

Tekstitaiturin kynä onnistuu myös kirjaformaatissa ja osoittaa sen, mitä laulunsakin. Sanoilla voi maalata. Minä ainakin näin ne: Raahen puutalot, Hailuodon hiekassa kahisevat kaislat tai Putron makaamassa puulattialla kauhujensa kourissa. 

Lopussa Putro tuhahtaa itseironiseen sävyyn kirjoittaneensa kirjan sijaan sairaskertomuksen. Tämä ei onneksi pidä paikkaansa. 

Ei teos LifeCarea, Eskoa eikä Apottia muistuta, ei edes PSL-välilehteä. Teos kuitenkin puhuttelee psykologilukijaa myös ammatilliselta puolelta, sillä psykologisesti kiinnostavien pohdintojen lisäksi teos päästää lukijan sisään psykoterapeutin huoneeseen kuulemaan Putron ja terapeutin keskusteluja. Välillä terapeutin kysymykset osuvat kuin ”tikat tauluun” ja välillä Putro miettii, mitä kertoa tai jättää kertomatta. 

Musiikkigenren elämäkertoihin nähden kirja on raju poikkeus; ei lainkaan keikkabussirellestystä, vaan jotain paljon syvempää. Psykologin lukulasien läpi tarkasteltuna aktivoituu moni ammatillinen näkökulma, mutta tarjoaa teos jotain aivan muutakin, kuten kaljatuopposen kulttuuriväen pubissa tai kurkistuksen hyvin toisenlaiseen, luovan alan ammattilaisen, työhön. Teoksessa on monta tasoa. Se on kuvaus psykoterapiaprosessista. Se on jäsennys ihmisestä suhteessa toisiin. Se on selviteltävä sosiaalipsykologinen seitti. Se on kasvutarina mieheksi. 

Kirjaesittelyn kirjoittaja Jasmin Kaunisto on oikeuspsykologi ja tietokirjailija.