Puhuvatko psykologit ja kasvatustieteilijät samaa kieltä?

On helppo luetella asioita, jotka yhdistävät psykologiaa ja kasvatustiedettä. Molemmilla tieteenaloilla tutkitaan kehitykseen, oppimiseen ja kasvuympäristöön liittyviä kysymyksiä. Lisäksi alat muistuttavat toisiaan myös työelämän näkökulmasta: tutkinto-ohjelmat tuovat pätevyyden tietyssä ammatissa toimimiseen, ja suurin osa valmistuneista päätyy kunnan tai kuntayhtymän palvelukseen. 

Yhtäläisyyksistä huolimatta julkisessa keskustelussa viitataan toisinaan psykologian ja kasvatustieteen välisiin näkökulmaeroihin. Viime vuoden loppupuolella keskustelua herätti psykologitaustaisen tutkija Aino Saarisen kasvatustieteen alan väitöskirja, jossa muun muassa havaittiin PISA-aineiston pohjalta, että itseohjautuvuutta edellyttävät opetusmenetelmät ovat yhteydessä heikompiin oppimistuloksiin. Osa kasvatustieteen alan tutkijoista kyseenalaisti Saarisen tekemät tulkinnat. Sekä Saarinen itse että osa aihetta kommentoineista kasvatustietelijöistä ovat mediassa arvioineet Saarisen koulutustaustan ja monista kasvatustieteilijöistä poikkeavan lähestymistavan olevan osasyy näkemyseroihin.

Kasvatustieteen teoriat eivät aina käänny neuropsykologian tutkimuksiksi

Kuinka psykologian ja kasvatustieteen näkökulmat sitten käytännössä eroavat toisistaan? Helsingin yliopiston kehityspsykologian yliopistolehtorina toimivalla Saarisella on poikkeuksellisen laaja-alaisesti kokemusta eri tieteenalojen tutkimustyöstä, sillä hän on väitellyt tohtoriksi peräti kolme kertaa: psykologiasta, kasvatustieteestä ja lääketieteestä. Saarinen kuvaa havainneensa perustavanlaatuisia eroja siinä, millaiset tutkimusnäkökulmat ja -menetelmät ovat tyypillisiä kullekin alalle. Kasvatustieteellinen tutkimus on hänen mukaansa yleisesti ottaen melko teoriakeskeistä, ja laadullisilla menetelmillä on vahva rooli tutkimustyössä. Psykologian ja etenkin neurotieteen tutkimuksessa lähestymistapa on usein hyvin erilainen. Teorioiden sijaan tutkimuksessa painottuvat empirialähtöisyys ja määrälliset tutkimusmenetelmät.

– Neurotieteessä on paljon tutkimuksia, joita suunniteltaessa ja toteutettaessa ei mainita sanaakaan mistään teoriasta tai viitekehyksestä. Koehenkilöt vain laitetaan kokeisiin ja katsotaan, mitä aivoissa tapahtuu. Lopuksi katsotaan, ovatko tulokset linjassa teorioiden kanssa vai eivät.

Tutkimustieto ei tunnu aina välittyvän
yhdeltä alalta toiselle.

Erot voivat ajoittain johtaa konflikteihin tieteenalojen välisessä yhteistyössä. Tiettyyn teoreettiseen viitekehykseen sitoutuneet ja laadullisiin menetelmiin tottuneet tutkijat voivat esimerkiksi tuskastua, koska neurotieteelliset tutkimusmenetelmät eivät heidän mukaansa kykene tavoittamaan teorioiden kuvaamia ilmiöitä. Vastaavasti aivokuvantamismenetelmiin nojaavat tutkijat turhautuvat, kun yhteistyökumppanit eivät ole valmiita päivittämään teorioitaan uusien tutkimuslöydösten myötä.

Toinen haaste on se, ettei tutkimustieto tunnu aina välittyvän yhdeltä alalta toiselle. Esimerkiksi psykologian ja neurotieteen alan tutkimukset itseohjautuvuuden kehityksestä voivat jäädä kasvatustieteilijöiden parissa vähemmälle huomiolle. Tästä näkökulmasta voisi olla hyvä, jos eri alojen asiantuntijat saisivat jo opiskeluvaiheessa nykyistä paremman perehdytyksen lähitieteenalojen tutkimuskirjallisuuteen ja -menetelmiin. Yksinomaan laadullisiin menetelmiin perehtyneen tutkijan voi esimerkiksi olla vaikea tulkita monimutkaisia tilastollisia analyyseja.

Olisi hyvä, jos eri alojen asiantuntijat
saisivat jo opiskeluvaiheessa
perehdytyksen lähitieteenalojen
tutkimuskirjallisuuteen ja -menetelmiin.

Toisaalta Saarinen ei myöskään halua lähteä yleistämään liikaa. Hänellä on hyvin myönteisiäkin kokemuksia yhteistyöstä kasvatustieteen tutkijoiden kanssa. Lisäksi kasvatustieteen kenttä on psykologian tapaan laaja: osa kasvatustieteen tutkijoistakin hyödyntää aivokuvantamismenetelmiä ja tekee tilastollisia analyyseja laajoilla aineistoilla.

Tieteiden välille tarvitaan toimiva neuvotteluyhteys

Myös Jyväskylän yliopiston tutkijatohtori Jenni Salmisella on kattavasti kokemusta eri tieteenalojen välisestä yhteistyöstä. Salmisen oma tausta on kasvatustieteessä, mutta hänen useat hänen lähimmistä kollegoistaan ovat pohjakoulutukseltaan psykologeja. Tutkimushankkeet, joissa Salminen on työskennellyt, ovat tyypillisesti koonneet yhteen sekä kasvatustieteen eri alojen että psykologian asiantuntijoita. 

Salminen kokee, että yhteistyö on näissä hankkeissa toiminut varsin hyvin. Tieteenalojen välisistä näkökulmaeroista kysyttäessä hän korostaa Saarisen tapaan yksilöllistä vaihtelua: henkilökohtainen tutkimushistoria vaikuttaa yleensä enemmän kuin se, minkä tieteenalan nimissä tutkija toimii. Salminen kuitenkin tunnistaa alojen välillä eroja esimerkiksi siinä, kuinka tutkittavat ilmiöt operationalisoidaan eli muutetaan mitattavaan muotoon. 

Erot liittyvät paitsi käsitteiden määrittelyyn myös siihen, millaisia tutkimusmenetelmiä kullakin tieteenalalla tyypillisesti sovelletaan. Samakin ilmiö voi näyttäytyä hyvin erilaisena riippuen siitä, tarkastellaanko sitä luokkahuoneissa havainnoiden vai laboratoriossa aivokuvantamismenetelmillä. Tästä kaikesta olisikin syytä keskustella jo aivan tutkimushankkeen alussa.

Samakin ilmiö voi näyttäytyä hyvin erilaisena riippuen siitä, tarkastellaanko sitä luokkahuoneissa havainnoiden vai laboratoriossa aivokuvantamismenetelmillä.

– Jos lähdetään tutkimaan esimerkiksi motivaatiota, on tärkeää käydä aluksi läpi, mitä motivaatio tarkoittaa kasvatustieteen näkökulmasta, oppimisen prosessien näkökulmasta, ja mitä se on psykologisena, mitattavana piirteenä, miten sitä voidaan tutkia.

Tutkijayhteisön sisällä tällainen neuvottelu on Salmisen kokemusten perusteella yleensä verrattain helppoa. 

Tutkimustieto ei saa unohtua yliopistoihin

Keskustelua ei kuitenkaan käydä vain tutkijoiden kesken. Sekä psykologialle että kasvatustieteelle on ominaista se, että niiden tutkimusaiheet ovat jatkuvasti esillä mediassa ja kiinnostavat myös tiedeyhteisön ulkopuolella. Välillä julkinen keskustelu voi äityä kiivaaksikin. Aino Saarisen mukaan kasvatuksen liittyvän tiedeviestinnän haasteena on se, että ihmisillä on niin vahvoja tunneperäisiä arkikäsityksiä kasvatukseen liittyen. Sanoi kasvatuksesta mitä tahansa, löytyy aina joku, jonka arkikäsityksiä vastaan kyseinen lausunto sotii. 

– Tutkimusetiikka velvoittaa tutkijan aina kertomaan ääneen sen, mitä tutkimusnäyttö asiasta sanoo, eikä sitä, mikä kuulostaisi kivalta tai aiheuttaisi somessa myönteisimmän vastaanoton.

Kasvatusta koskeva tutkimustieto voi myös herättää vanhemmissa syyllisyyttä. Esimerkiksi varhaiskasvatuksen vaikutuksia koskeva tutkimus voi saada vanhemman kyseenalaistamaan omat valintansa. Pahimmillaan arkikäsitysten voimakkuus ja asiantuntijalausuntojen nostattamat somemyrskyt johtavat Saarisen mukaan jopa tutkijoiden itsesensuuriin. Tarvittaisiin keskustelukulttuurin muutosta – esimerkiksi yliopistoissa olisi syytä tukea tutkijoita siten, että tutkimustulokset uskallettaisiin tuoda julkisuuteen silloinkin, kun ne herättävät tunteita tai haastavat vallitsevia näkemyksiä.

Pahimmillaan asiantuntijalausuntojen
nostattamat somemyrskyt
johtavat jopa tutkijoiden itsesensuuriin.

Jenni Salminenkin on havainnut, kuinka voimakkaita tunteita kasvatuksesta käytävään keskusteluun ajoittain liittyy. Keskustelua lähdetään herkästi käymään omien henkilökohtaisten kokemusten kautta. Ihminen voi esimerkiksi muodostaa vahvan käsityksen ”hyvästä kasvatustavasta” yksinomaan omien vanhempien kasvatusmenetelmien pohjalta.

– Pidetään yllä tiettyä ideaalia hyvästä kasvatuksesta, mutta ei välttämättä nähdä sitä, että yhteiskunta ja se maailma, missä lapset kasvavat, muuttuu, ja toisaalta tutkittu tieto lisääntyy.

Tavallisen kansalaisen ei myöskään voi olettaa tutustuvan säännöllisesti alan tuoreimpiin tutkimusartikkeleihin. Usein tieto tavoittaa ihmiset iltapäivälehtien tai blogikirjoitusten kautta. Tämä ei välttämättä anna edustavaa kokonaiskuvaa käsiteltävästä tutkimusaiheesta. 

Kaikki ei silti ole tutkijoiden tai median varassa, myös opettajilla on keskeinen rooli. Opettajat voivat ”suodattaa” tutkimustietoa ammattitaitoonsa ja toimia tiedon välittäjinä oman työnsä kautta ja vanhempia kohdatessaan Olisikin tärkeää huolehtia siitä, että tuorein tutkimustieto saavuttaa opettajat esimerkiksi yliopistojen järjestämien koulutustapahtumien kautta.

Kun on oppimiskykyä, on myös hyvinvointia

Psykologian ja kasvatustieteen näkökulmia vertailtaessakin voisi olla hyvä suunnata katse myös koulujen arkeen. Naantalin kaupungin johtava koulupsykologi Cecilia Forsman kuvaa, kuinka näiden kahden alan suhde toisiinsa konkretisoituu koulupsykologin ja opettajien välisessä yhteistyössä. Yhteisenä tavoitteena on oppilaiden hyvinvoinnin tukeminen, ja käytännössä hyvinvoinnin mittarina toimii usein lapsen oppimiskyky – kunkin lapsen yksilölliset valmiudet huomioiden.

– Se sopii mielestäni todella hyvin psykologiseen näkökulmaan, että silloin, kun on oppimiskykyä, niin silloin on myös hyvinvointia.

Jaetusta perustavoitteesta huolimatta opettajat ja psykologit katsovat toki asioita hieman eri näkökulmista. Forsmanin työssä korostuvat yksittäisten oppiaineiden opetussisältöjen sijaan yleisluontoisemmat psykologiset tekijät kuten toiminnanohjaus, tarkkaavuus ja tunteiden säätely. Toisinaan psykologian ominaispiirteenä nähdään yksilönäkökulman korostuminen, mutta Forsman ei itse miellä asiaa näin. Hän painottaa, että monien psykologian teorioiden keskiössä ovat nimenomaan vuorovaikutus ja sosiaalinen ympäristö.

– Kun puhun esimerkiksi stressinsäätelykeinoista, niin ihan ensimmäisissä dioissa on avattu sitä, että stressi on jotain, mikä tapahtuu vuorovaikutuksessa yksilön ja ympäristön välillä.”

Yhden tietyn näkökulman tuputtamiseen sijaan psykologin tehtävänä on ennemminkin tarjota uusia näkökulmia siihen, mistä oppimisen haasteet mahdollisesti johtuvat, ja taustoittaa oppitunneilla havaittuja vaikeuksia.

Termit kannattaa avata kunnolla

Myös Forsman tunnistaa kasvatukseen ja kehitykseen liittyvien kysymysten herättävän välillä voimakkaita tunteita. Yhtenä syynä voi olla se, ettei psykologian ja kasvatustieteen käsitteitä osata pilkkoa alakäsitteiksi. Esimerkiksi ”itseohjautuvuus” tai ”toiminnanohjaus” saatetaan ymmärtää isoina, kaikkea määrittävinä monoliitteina sen sijaan, että niiden hahmotettaisiin koostuvan useista eri osataidoista. Termien huolellisempi avaaminen voisi vähentää yleisen keskustelun kiihtyneisyyttä.

Kouluikäisten arvioinnissa käytettävä Keskittymiskysely havainnollistaa tätä hyvin. Kyselyn alaotsikot kertovat, kuinka esimerkiksi toiminnanohjaus jakautuu osa-alueisiin: aloitteisuuteen, suunnitteluun, toteutukseen ja arviointiin. Lapsi ja vanhemmat eivät jää ajattelemaan, että ”kaikki on vialla”, vaan osaamisen laaksot ja vuonot tulevat tarkemmin näkyviin.

Psykologin tehtävänä on tarjota uusia näkökulmia.

Koulujen sisällä kommunikaatio toimii Forsmanin kokemusten mukaan hyvin. Vaikka opettajien ja psykologien näkökulmissa ja asiantuntemuksessa painottuvat hieman eri asiat, tuo kouluympäristö yhteisen kielen.

– Kyllä me koulussa työskentelevät ”puhumme koulua”. 

Ehkäpä tieteenalojen välisen neuvonpidon kehittäminen voisi taata sen, että vastaavanlainen yhteinen kieli löytyisi yhä useammin myös psykologian ja kasvatustieteen tutkijoiden väliltä. Näkökulmaeroja tai erimielisyyttä ei toki tarvitse pelätä. On kuitenkin tärkeää, että eri alojen toimijat ymmärtävät toisiaan, kunnioittavat toistensa asiantuntemusta ja tunnistavat tilanteet, joissa heillä on mahdollisuus oppia jotain naapuritieteenalalta. Tieteellinen tutkimus voi hyvin, kun tutkijoilta löytyy oppimiskykyä.

Kirjoittaja on psykologian tohtorikoulutettava Edinburghin yliopistossa Skotlannissa.