Siirry sisältöön

Julia Korkman haluaa vaikuttaa yhteiskunnallisiin päätöksiin

“Psykologit voivat tuoda päätöksentekoon moninaisuutta”

Oikeuspsykologian dosentti Julia Korkmanin suhde julkisuuteen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen näyttää mutkattomalta ja luontevalta. Hän on myös tehnyt itselleen selväksi, missä asioissa hän haluaa vaikuttaa.


– Minulla on yksi missio: se, että oikeusprosessit pitäisi toteuttaa ihmisen ehdoilla. Oikeudenkäyntiprosessit ovat minulle tuttuja, ja havahdun usein siihen, että ne eivät mene niin kuin ihmisyys edellyttäisi. Prosessien annetaan venyä vuosikausien mittaisiksi, mikä on erityisesti lapsia koskevissa rikoksissa ja muutoinkin kaikkien osapuolten näkökulmasta kestämätöntä. Lisäksi osapuolille oikeudessa esitetyt kysymykset ovat usein kohtuuttomia. Muistin varassa annettuja kertomuksia saatetaan myös arvioida väärin perustein.

Julian mukaan vuosikausien oikeusprosessit paitsi koettelevat osapuolten jaksamista myös hämärtävät muistia, joten todistajanlausuntojen luotettavuus kärsii.

– Ja jos esimerkiksi raiskatulta kysytään, montako senttiä penis oli hänen sisällään, siihen ei yksinkertaisesti pysty vastaamaan ja se on lisäksi nöyryyttävä kysymys. Tämänkaltaisia vääryyksiä olen pitkään ihmetellyt, enkä itsekään puhu niistä vielä riittävästi.

Yksi tärkeä oikeusprosessien parannus olisi Julian mukaan se, että esitutkinnassa tehdyt kuulustelut videoitaisiin.

– Esitutkintakuulusteluihin pitäisi voida palata oikeuskäsittelyssä ja tarvittaessa arvioida, miten luotettavana esitutkinnassa saatuja tietoja voi pitää: painostettiinko epäiltyä, saiko uhri kertoa rauhassa kokemuksistaan ja voiko rikosuhrin väitetty epäjohdonmukaisuus johtua esitetyistä kysymyksistä?

 ”Julkisuus vaatii usein mustavalkoisuutta”

 Julia Korkmanin mukaan psykologialla alana olisi paljon annettavaa yhteiskunnallisten päätösten pohjaksi. Sitä tarjoaa sekä kliinisen työn kautta kerätty tietämys että tieteellinen tieto. Hän myös tietää olevansa yhteiskunnallisena ja julkisuuden vaikuttajana aktiivisempi kuin suomalaiset psykologit keskimäärin.

– Olen miettinyt paljon, miksi psykologit osallistuvat niin vähän yhteiskunnalliseen keskusteluun tai miksi meitä ei ole päättäjien paikoilla. Yksi syy on varmasti se, että moni hakee opiskelemaan psykologiaa pikemmin kiinnostuksesta tehdä yksilökeskeistä terapiatyötä kuin halusta vaikuttaa yhteiskuntaan laajemmin. Lisäksi me tiedostamme jo koulutuksemme perusteella, että asiat eivät ole niin mustavalkoisia kuin julkisuus usein vaatii niiden olevan. Olisi helpompi kommentoida asioita, jos ei ymmärtäisi ihmismielen moninaisuutta niin hyvin, Julia toteaa.

Päätöksenteosta ja julkisesta keskustelusta jää hänen mukaansa kuitenkin puuttumaan paljon, jos sieltä puuttuu psykologien ja psykologiatieteen näkökulma.

– Sieltä jää puuttumaan moninaisuus. Psykologian alalla on valtavasti arvokasta tutkimustietoa, joka on tärkeää huomioida esimerkiksi varhaiskasvatuksen ja koko koulutuspolun suunnittelussa samoin kuin oikeuslaitoksen uudistamisessakin. Vaikkapa koulu-uudistuksia suunniteltaessa olisi tärkeää kuulla kehityspsykologian asiantuntijoita esimerkiksi siitä, missä iässä lapsi tai teini-ikäinen pystyy tekemään pitkälle meneviä suunnitelmia omasta tulevaisuudestaan.

”Vaikuttaminen edellyttää myös omaa aktiivisuutta”

Julia toivoisikin psykologeilta nykyistä enemmän kannanottoja ja aktiivisempaa yhteiskunnallista vaikuttamista. Osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun kuitenkin edellyttäisi myös psykologian tutkijoiden ja psykologien omaa aktiivisuutta. Aina päättäjät eivät edes tiedä, millaisesta asiantuntijuudesta heille voi olla hyötyä. Viimeksi helmikuussa Julia oli kuultavana eduskunnan lakivaliokunnassa rikoslain muuttamisesta – omasta aloitteestaan.

– Eräs toimittaja oli minuun yhteydessä ja huomautti, että hallituksen esityksessä rikoslain uudistamiseksi oli räikeä faktavirhe. Kysyin eduskunnasta, kenen kanssa voisin puhua, jotta asia osattaisiin huomioida. Päädyin keskustelemaan eduskunnan lakivaliokuntaneuvoksen kanssa, joka hetken minua kuunneltuaan totesi, että valiokunta haluaisi kuulla minua asiantuntijana.

Julia lähetti asiasta lausuntonsa ja kävi kokouksessa kertomassa, että lakiesityksen arvio siitä, että 80 prosenttia kaikista seksuaalisista hyväksikäyttäjistä jää kiinni, perustuu virheelliseen analyysiin.

– Luku oli saatu vertaamalla lasten uhritutkimusaineistoa rikosilmoituksiin, jotka eivät kuitenkaan ole lainkaan sama asia kuin kiinni jääminen. Puin etukäteen asiaa sekä tutkijakollegoideni että poliisien ja syyttäjien kanssa ja olimme asiasta yhtä mieltä.

 ”Lausunto johti kiinnostavaan jatkopyyntöön”

Julian mukaan seksuaalisten hyväksikäyttöjen ilmituloprosentti on lakiesityksessä mainitun 80 prosentin sijaan paremminkin 40 prosenttia.

– Sekin on karkea arvio ja aivan eri asia kuin kiinnijäämisprosentti, sillä kaikki ilmoitukset eivät johda tuomioon.

Asiantuntijalausunnossaan hän myös muun muassa tarkensi seksuaalisen hyväksikäyttörikoksen osapuolten ikäeron vaikutusta rikosnimikkeeseen, vaati hyväksikäyttöilmoitusten tarkempaa tilastointia ja kehotti pohtimaan rangaistusten koventamisen sijaan ennaltaehkäisynäkökulmasta tehokkaampia toimia.

– Lakivaliokunnan tapaamisessa esitettiin erinomaisia kysymyksiä ja keskusteluilmapiiri oli varsin miellyttävä, hän kertoo.

Usein yksi asia johtaa toiseen, ja juuri haastattelupäivänä Julialle tuli oikeusministeriöstä pyyntö osallistua ministeriön ryhmään, joka keskustelee seksuaalirikoslain muuttamisesta. Vaikuttamista sekin.

”En suostunut televisioon arvioimaan valehtelua”

Kun oma missio on selvä, on myös helppo kieltäytyä esimerkiksi sellaisista median pyynnöistä, jotka eivät ole oman arvomaailman mukaisia.

– Silloin kieltäydyin, kun minun olisi pitänyt tulla tv-ohjelmaan arvioimaan, valehtelevatko siinä mukana olevat henkilöt vai eivät. Siinä meni yksi raja. Sanoin toimittajalle, että tämä sotii sitä vastaan, mitä itse opetan, Julia toteaa.

Myös Oulussa alkuvuodesta paljastuneisiin lasten seksuaalisiin hyväksikäyttöihin liittyvät haastattelupyynnöt tuottivat päänvaivaa.

– Ensin ajattelin, että en suostu haastatteluihin. Aihe oli tulenarka ja tiesin, miten herkästi keskustelu luisuu tunnekuohussa järjettömäksi. Lopulta päätin osallistua niin kuin onneksi moni kolleganikin. Alkuhysterian jälkeen keskustelu on tasaantunut maltillisemmaksi, ja siinä psykologinen asiantuntemus on päässyt hyvin esille. Media on parhaimmillaan hyvä väylä edistää oman tieteenalan asioiden päätymistä päätöksentekijöiden tietoon. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen voi siis olla hyvin moninaista.

”Vähemmän harkitut sanat harmittavat”

Hyviksi julkisen keskustelun roolimalleikseen Julia nostaa emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvisen, aivotutkija Minna Huotilaisen ja psykoterapeutti Pertti Hakkaraisen. Lisäksi hän mainitsee läheiset kollegansa, oikeuspsykologian asiantuntijat Taina Laajasalon ja Tom Pakkasen. He kaikki puhuvat kansantajuisesti ja asiallisesti ja vievät kannanotoillaan asioita eteenpäin.Julkisuuden varjopuolista Julian ei ole tarvinnut juuri kärsiä, sillä yleensä hän on esillä puhtaasti asioiden kautta ja ne nousevat pääosaan. Kadulla hän saa siis kulkea rauhassa.


– Mutta jos erehdyn lukemaan somekeskusteluja sen jälkeen, kun olen avannut suuni seksuaalirikoksista, niin mielialani kyllä laskee. Siksi yritän välttää niiden lukemista. Sen sijaan kollegoiden tuki on hyvin arvokasta. Tämä meidän kaikkien on hyvä muistaa.

Joskus julkisuus ja omat vähemmän harkitut ilmaisut ovat aiheuttaneet jälkipuheita ja jääneet harmittamaan. Yksi esimerkki oli äskettäin, kun Julia totesi Ylen Flinkkilä & Tastula -ohjelmassa ihmettelevänsä nykyistä trauman käsitteen niin laveaa käyttöä, että esimeriksi lemmikkien kuolemasta puhutaan traumana.

– Tästä tuli ohjelman Facebook-sivuilla jonkin verran palautetta, sillä muutama katsoja oli kokenut, että vähättelin lemmikin menettämisen aiheuttamaa tuskaa. Tämäkin muistutti siitä, että sanansa on todellakin asetettava julkisuudessa tarkasti. Tarkoitukseni ei tietenkään ollut vähätellä kokemuksia lemmikkien kuolemasta, vaan ilmaista, että vakavakin suru kuuluu elämään ja normaali suruprosessi liian usein sekoitetaan traumatisoitumiseen. Ja että surusta ja normaalista suruprosessista ehkä puhutaan liian vähän. Olisi varmasti ollut parempi keskittyä tähän ja jättää viittaus lemmikkeihin sikseen. Seuraavalla kerralla sitten viisaammin!

”Autan ymmärtämään, miten ihminen toimii”

Juuri nyt Julia Korkman näkee itsensä ennen kaikkea opettajana. Suurin osa hänen työajastaan on mennyt opettamiseen jo useiden vuosien ajan, ja hän kokee, että vaikuttaminen opettamisen kautta on mielekästä ja myös sitä kautta voi osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja kehitykseen. Opiskelijoina ovat terveydenhuollon ammattilaisten lisäksi erityisesti poliisit ja oikeusalan toimijat.

– Oikeustieteen opintoihin ei kuulu lainkaan pakollista psykologian kurssia, mikä on itse asiassa pöyristyttävää. Vaikka oikeusprosesseissa tarkastellaan ihmisten tekoja ja niihin liittyvää inhimillistä päätöksentekoa sekä arvioidaan ihmisten antamaa todistelua, se tehdään ilman psykologista asiantuntijuutta.

Julian mukaan olisi tärkeää ymmärtää inhimillisen havaitsemisen, muistamisen ja päätöksenteon sekä tunteiden vaikutus oikeusprosesseissa käsiteltäviin asioihin. Opettajana hän pääsee auttamaan koulutettavia ymmärtämään, miten ihminen toimii.

– Yksi perusasia on, että jos oikeusprosessissa kuultavalla ihmisellä ei ole hyvä kontakti häntä kuulevaan henkilöön, niin keskeiset asiat jäävät kertomatta. Paniikki, stressi ja hermoilu tai kokemus, etteivät ajatukseni kiinnosta kuulijaa aidosti, eivät palvele muistamista oikeussalissa sen enempää kuin muuallakaan. Tämä myös tekee oikeusprosessista ikävän kokemuksen.

”Koulutuksen järjestäminen opettaa valtavasti”

Parhaillaan Julia vastaa Suomen ensimmäisestä oikeuspsykologian erikoistumiskoulutuksesta, jota koordinoi Åbo Akademi ja jossa ovat mukana lähes kaikki yliopistojen psykologian ja oikeustieteen laitokset. Tungos kohta päättyvälle ensimmäiselle kurssille oli kova, ja seuraava haku koulutukseen alkaa huhtikuussa.

– Reilu puolet osallistujista on oikeudellisten kysymysten kanssa eri tavoin työskenteleviä psykologeja, ja muut osallistujat ovat ennen kaikkea juristeja: tuomareita, syyttäjiä ja asianajajia, aina korkeimmasta oikeudesta alioikeuksiin ja lakimiestoimistoihin. Mutta on ryhmässä myös poliisin, lastensuojelun sekä rikosuhripalvelujen edustajia. Käsittelemme koulutuksessa sitä, mitä oikeusprosessin eri osapuolten ainakin tulisi tietää psykologiasta ja ihmisen käyttäytymisestä. Osallistujilla on miltei kaikilla monta vuotta työkokemusta ja he ovat omissa tehtävissään ansioituneita asiantuntijoita.Julia sanoo oppineensa tänä keväänä päättyvästä ensimmäisestä koulutuksesta ja osallistujien kuuntelemisesta enemmän kuin ehkä mistään aiemmasta työtehtävästään.


– Koulutuksen suunnittelu ja vastuu tästä ensimmäisestä kurssista on ollut työlästä ja ahdistavaakin. Tehtävä on tuntunut todella isolta, mutta samalla tämä on parasta, mitä olen toistaiseksi päässyt työelämässä tekemään. Olen siitä tavattoman kiitollinen. Tässäkin aivan keskeistä on ollut verkostoituminen; oikeiden ihmisten löytäminen eri aihepiirien liittyvään opetuksen suunnitteluun ja toteuttamiseen. Suurin anti onkin ollut tutustuminen kaikkiin näihin osaaviin, älykkäisiin ja mukaviin ihmisiin.

Saatat olla kiinnostunut myös näistä