Psykologit voivat edistää turvallisuutta
Psykologi Tom Pakkanen lasten ja nuorten oikeuspsykologian yksiköstä HUSista on perehtynyt turvallisuuden ja turvattomuuden tunteiden syntymiseen. Vajaa kaksi vuotta sitten Pakkanen käytti kansallisessa turvallisuusseminaarissa sisäministeriön pyynnöstä Psykologiliiton puheenvuoron siitä, mikä rakentaa tai tuhoaa turvallisuudentunnettamme.
Pakkasen mukaan on ristiriitaista, että elämme turvallisemmassa maailmassa kuin koskaan, silti tunnemme olomme turvattomaksi. Turvattomuudentunteen kasvulle ei voi antaa vain yhtä selitystä.
– Evoluutio on muokannut meidät reagoimaan nopeasti ja voimakkaasti potentiaalisiin uhkiin. Osittain tämän seurauksena olemme intuitiivisesti todella kurjia arvoimaan riskejä ja nykyinen kauheuksilla revittelevä klikkijournalismi vielä pahentaa asiaa. Kun luemme jatkuvasti onnettomuuksista ja väkivallasta, pidämme niitä yleisempinä kuin ne todellisuudessa ovat.
Pakkasen mukaan yksi ratkaisu on yrittää päästä automaattisen järjestelmän tunnereaktion yli ja sen sijaan aktivoida rationaalisen ajattelun työkaluja.
– Selvittämällä ilmiöön liittyvää tilastotietoa ja tutkimusta näkee, kuinka harvinaisesta ilmiöstä esimerkiksi vakavassa väkivallassa on kyse.
Samasta lähestymistavasta on hyötyä myös tilanteessa, jossa toisen ihmisen käsittämätön käyttäytyminen tai mielipide herättää ahdistusta. Affektiivisesta empatiasta, joka saa meidät reagoimaan tunteella toisen ahdinkoon tai provokaatioon, voi tuolloin olla haittaa. Oma loukkaantumisen tunne saattaa tulla ymmärryksen tielle. Sen sijaan kognitiivinen empatia auttaa meitä samaistumaan toisen ihmisen lähtökohtiin.
– Autan toisinaan poliisia vakavista rikoksista epäiltyjen kuulusteluissa. Usein kuulusteltava on hyvin vastahakoinen ja toisaalta hänen tekoaan on mahdoton hyväksyä. Asiassa ei pääse eteenpäin, jos oma lähtökohta on kauhisteleva ja tuomitseva, vaan on löydettävä jonkinlainen empaattinen yhteys itse ihmiseen. Teon voi tällöin paremmin ymmärtää sitä kuitenkaan hyväksymättä.
Tom Pakkanen muistuttaa kuitenkin, että joissakin tilanteissa spontaani pelon tunne on tärkeä ja sitä on kuunneltava.
– Pidämme pelon tunnetta monesti heikkoutena, mutta tutkimuksissa on havaittu, että esimerkiksi poliisien kohdattua vakavaa väkivaltaa on loukkaantumisen taustalla usein se, että poliisi on vähätellyt pelon tunnetta.
Pakkasen mukaan psykologinkin on hyvä tunnistaa oma pelon tunteensa.
– Mitä se kertoo asiakastilanteesta tai asiakkaasta, jos psykologilla herää käynnin aikana pelko? Tällöin on hyvä pysähtyä tarkastelemaan tunnetta ja pohtia, olisiko tarpeen ottaa puheeksi asiakkaan käyttäytyminen ja siirtyä tilanteen rauhoittelemiseen tai jopa lopetettava käynti siltä erää.
Ympäristö voi viestiä turvaa tai turvattomuutta
Eko- ja ympäristöasioihin perehtynyt neuropsykologi Kaisu Paulanto HUSin psykiatrian keskitetyiltä poliklinikoilta on tottunut tarkastelemaan rakennettua ympäristöä turvallisuuden, niin onnettomuuksien välttämisen kuin rikollisuuden torjunnankin, näkökulmasta.
– Terveys, turvallisuus ja viihtyisyys liittyvät kaikki yhteen. Kaupunkisuunnittelu, joka rohkaisee ihmisiä pyöräilemään ja kävelemään, on paitsi terveyden ja ympäristön, myös turvallisuuden kannalta parempi.
Ensimmäinen lähtökohta on, että ympäristöt ja siinä olevat opasteet ovat selkeitä.
– Liikun paljon pyörällä ja se on hyvin hankalaa Helsingissä. Kun ympäristö on selkeä, ei tarvitse keskittyä siihen, mitä teet, vaan voi keskittyä huomioimaan muuta ympäristöä. Sekavassa ja vaikeassa ympäristössä tulee helposti onnettomuuksia.
Paulannon mukaan on tärkeää, että ihminen kokee olevansa jotenkin osallinen omassa ympäristössään.
– Sitä, mitkä alueet koetaan turvallisiksi ja mitkä turvattomiksi, olisi hyvä selvittää kyselyillä. Esimerkiksi eri ikäiset ihmiset vastaisivat luultavasti eri tavalla. Vaikkapa viheralueet kokevat lähes kaikki tärkeiksi ja rauhoittaviksi, mutta pusikkoisuus voi tuottaa kaupungissa myös ahdistusta ja pelkoa. Ehkä olisi parempi olla vihreää ja avointa tilaa.
Toisaalta avoimet tilatkin olisi suunniteltava niin, että ne ovat jollakin tavalla suojaisia.
– Ihmiset eivät halua kävellä avointen tilojen läpi vaan niiden reunat koetaan yleensä turvallisiksi.
”Reunat” ovat hyviä tarkkailupaikkoja.
Paulanto kertoo harrastavansa roskajuoksua.
– Roskainen ympäristö lisää roskaisuutta. Jos roskia jää maahan, niin ne alkavat kertyä ja tulee laiminlyödyn alueen tunnelma eikä kukaan halua viettiä sellaisessa aikaa.
Kohtaamisen tärkeys
Konkreettisimmin turvallisuuden eteen työskentelevät oikeuspsykologit. Oikeuspsykologi, yliopisto-opettaja Hanna Lahtinen Itä-Suomen yliopistosta nostaa esille sen, että psykologit voivat opettaa kohtaamista turvallisuusalan ammattilaisille.
– Sisäministeriön teettämässä selvityksessä tuli ilmi, että ihmisten turvallisuuden tunnetta lisää, jos hän tuntee tulleensa hyvin kohdatuksi. Psykologit pystyvät kouluttamaan esimerkiksi poliiseja ja hätäkeskuspäivystäjiä siitä, miten ihmisiä kohdataan sensitiivisesti.
Lahtinen on itse kouluttanut poliiseja yli kymmenen vuotta.
– Entistä enemmän uskotaan vuorovaikutukseen. Varsinkin todistajat saattavat olla hyvinkin pelokkaita ja jännittyneitä kuulusteluissa. On olemassa paljon tutkimustietoa siitä, että kun ihmisen tilanne huomioidaan mahdollisimman hyvin, saadaan häneltä enemmän ja luotettavampaa tietoa.
Hanna Lahtinen toimii Psykologiliiton oikeuspsykologian ammatillisen työryhmän puheenjohtajana. Äskettäin työryhmä laati Psykologiliiton toimiston kanssa lausunnon sisäministeriön tekeillä olevaan sisäisen turvallisuuden selontekoon. Lausunnossa kiinnitettiin huomiota muun muassa siihen, että psykologit voivat olla mukana tekemässä uhka-arvioita.
– Oikeuspsykologeilla on asiantuntemusta uhka-arvioiden tekemiseen. Esimerkiksi tilanteessa, jossa vanhempi uhkaa perheensä turvallisuutta, voisi olla perusteltua selvittää tarvetta tahdosta riippumattomalle hoidolle ja mahdollisuudelle puuttua asioiden kulkuun ennen kuin jotain tapahtuu. Valitettavasti tätä tehdään vielä melko vähän.
Lahtisen mukaan olisi hyödyllistä, jos alueellisille poliisilaitoksille perustettaisiin psykologin virkoja. Toistaiseksi niitä ei vielä ole.
Psykologit voisivat myös olla mukana ehkäisemässä uusintarikollisuutta.
– Ennaltaehkäisyn resurssit vain ovat todella puutteelliset. Siitä, mikä toimii ja mikä ei, tarvittaisiin enemmän tutkimusta. Psykologit ovat vetäneet esimerkiksi erilaisia kuntoutusohjelmia vangeille. Myös seksuaali- ja väkivaltarikollisille suunnattuja kuntoutusohjelmia on olemassa.
Lausunnossa toivotaan myös kouluihin ja päiväkoteihin tunne- ja turvataitokasvatusta. Lahtisen mukaan on kehitetty menetelmiä, joiden avulla lapsia ja nuoria voidaan opastaa tunnistamaan vahingoittavaa käytöstä muiden taholla ja suojautumista siltä. Se voisi osin myös ehkäistä myöhempää ongelmakäyttäytymistä. Useinhan nuoren riskikäyttäytymisen taustalla on turvattomuuden ja uhatuksi tulemisen kokemus.
Turvallinen psykologin työympäristö
Entä psykologien oma turvallisuus työssään? Mielisairaaloissa ja oikeuslaitoksen piirissä on omat huolellisesti tehdyt turvallisuussuunnitelmat, ja varautuminen lähtee jo tilojen suunnittelusta. Varsinkin lasten ja nuorten parissa työskentelevät psykologit saattavat kuitenkin joutua uhkaavaan tilanteeseen yllättäen normaalilla avovastaanotolla vaikkapa perheneuvolassa tai koulussa.
Psykologi Tiina Röning on työskennellyt aikaisemmin Tampereen yliopistollisen sairaalan nuorisopsykiatrian klinikassa Erityisen vaikeahoitoisten alaikäisten tutkimus- ja hoitoyksikössä. Hänen mukaansa jos lapsella on ongelmia impulssikontrollin kanssa, niin on realistista odottaa, että myös psykologin vastaanotolla voi raivokohtaus tulla.
– Psykologi voi kuitenkin tukea lapsen rauhallisena pysymistä viimeiseen asti. On tärkeää säilyttää lapsella kokemus omasta kontrollista. Lapsi ei ole intervention tai arvion kohteena vaan on aktiivinen toimija omassa tutkimusprosessissaan.
Röning itse on käyttänyt Stephen Finnin kehittämää terapeuttisen arvioinnin menetelmää, jossa asiakas otetaan kumppaniksi.
– Se tarkoittaa, että myös asiakkaan on saatava tutkimustilanteesta jotain, ainakin uutta tietoa itsestään. Emme ole siis asiakkaan kanssa vastakkain vaan rinnakkain. Autoritaarisen ja nopean toiminnan sijaan on pyrittävä yhteistyöhön.
Röning muistuttaa, että motivaatio ei ole asiakkaan ominaisuus vaan yhteistyön tulos.
– Ei kannata olettaa, että lapsi ymmärtää oman parhaansa vaan lähteä liikkeelle siitä, mikä häntä kiinnostaa ja motivoi. Lasta on autettava ymmärtämään, miksi on hänelle tärkeää, että toimii yhteistyössä. Kannattaa olla myötätuntoinen ja kysyä myös, miten voin auttaa sinua. Lapsilla on usein vääriä käsityksiä tilanteesta, ja heillä voi olla pelkoja liittyen arviointiin.
Jos aikaa on rajallisesti, niin kannattaa valita taistelunsa.
– Monesti sanon, että en tiedä, miten pääsemme eteenpäin, mutta auta minua. Turvallinen työ on yhdistelmä rajojen ja struktuurien kunnioittamista, mutta myös joustavuutta omassa ajattelussa. On esimerkiksi luovuttava ajatuksesta, että jokin testi on tehtävä juuri tietyllä tavalla. Kaikenlaista vastakkainasettulua ja väittelyä pitäisi välttää eikä lähteä mukaan, jos lapsi sanoo jotain typerää.
Kaikesta varautumista huolimatta lapsi tai nuori voi kuitenkin saada raivokohtauksen.
– Naiivi ei kannata olla, vaan myös pahin vaihtoehto pitää ennakoida. Hälyttimiä on nykyään paljon jo avopuolellakin. Olisi myös hyvä olla kaksi poistumistietä. Kannattaa sanoa, että aina voi poistua, jos pinna palaa. On itsestäänselvyys, ettei saksia, viivoittimia tai muuta ylimääräistä ole näkyvillä. Pehmeitä stressipalloja tai muovailuvahaa kannattaa kyllä olla, niin lapsi voi räplätä käsillään jotakin.
Röningin mukaan kiinnipitoa ei kannata yksin ruveta yrittämään. Siihen on olemassa omat turvalliset menetelmänsä, joita ei pidä sekoittaa itsepuolustusmenetelmiin.
– On haastavampaa, jos potilaalla on suunnitelmallinen vahingoittamistarkoitus. Esimerkiksi koulupsykologin pitäisi olla perehtynyt koulujen turvasuunnitelmiin ja hallittava ne. Kannattaa myös kysellä koulutusten perään. Useinhan paikoissa, joissa psykologi käy esimerkiksi kerran viikossa, on unohdettu erityistyöntekijät koulutuksia tilattaessa.
Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 4/2020.
