Psykologisoituminen yhteiskuntatieteilijän tutkimuskohteena

Nuorten aikuisten putoaminen työn ja opintojen piiristä lisää syrjäytymisriskiä ja haavoittuvuutta mielenterveysongelmille. Monilla syrjäytymisriskissä olevilla nuorilla on puutteita perustaidoissa ja elämänhallinnassa. Syrjäytymisen ehkäisemiseksi on tärkeää edistää nuorten opiskelu- ja työelämävalmiuksia tarjoamalla palveluita, jotka lisäävät nuorten resilienssiä ja elämänhallintaa sekä tukevat jatkuvaa oppimista.

Suunnilleen tällä tavoin etenisi käsikirjoitus, joka nuoren aikuisen tulee omaksua, kun hän ottaa vastaan asiakkuuden hänelle suunnatuissa tukipalveluissa. Näin argumentoi kasvatustieteen tohtori Kristiina Brunila, AGORA Kasvatuksen ja koulutuksen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon tutkimuskeskuksen professori Helsingin yliopistossa. Brunila johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa hanketta, joka tutkii eri lähtökohdista tulevien nuorten tilannetta sekä heihin kohdistuvia tukijärjestelmiä ja politiikkaa Suomessa ja laajemmin kansainvälisessä yhteistyössä.

Yksilön haavoittuvuutta vai rakenteellista eriarvoisuutta?

Brunilan yhtenä tutkimuskohteena on psykologisoituminen eli se, miten psykologia ja siitä ammentava sanasto, teoria ja ihmisnäkemys ovat levinneet osaksi laajempaa kulttuuria, muita tieteenaloja, instituutioiden käytäntöjä, poliittista ja taloudellista päätöksentekoa sekä sosiaalista vuorovaikutusta. Brunila on kiinnostunut myös terapeuttisesta vallasta, eli yhteiskunnallisesta vallankäytöstä, joka hyödyntää psykologiatieteellistä asiantuntijuutta, sekä haavoittuvuuden eetoksesta. 

– Haavoittuvuuden eetoksesta on kyse silloin, kun aiemmin yhteiskunnallisina ja rakenteellisina ongelmina nähdyt ongelmat ajatellaan vain yksilön psyko-emotionaalisina puutteina ja epäonnistumisina, jolloin myös ratkaisut ongelmiin nähdään yksilön vastuulla ja psykologis-terapeuttisina, Brunila määrittelee.

Brunila kiinnostui tutkimuskohteestaan hieman yllättäen. Vierailut vankiloihin ja tutustuminen siellä tarjolla olevaan koulutukseen, ohjaukseen ja kuntoutukseen tuottivat hämmästystä siitä, kuinka vähän niissä oli mukana laajempia yhteiskunnallisia tulokulmia esimerkiksi rikollisuuteen, koulupudokkuuteen tai köyhyyteen. Brunilan tutkimusten mukaan myös laajemmin koulutusorganisaatioissa ja muissa tukijärjestelmissä eri lähtökohdista tuleville nuorille tarjotuissa palveluissa yhteiskunnalliset ilmiöt kuten rakenteellinen rasismi, köyhyys tai rikollisuus muuntuvat yksilöpsykologisiksi kysymyksiksi itsevastuudellisuudesta ja itsen muokkaamisesta

– Eriarvoisuutta kokenutta nuorta tsempataan ja häntä kehotetaan ylläpitämään positiivista asennetta, Brunila kuvaa.

Tutkija kritisoi keskittymistä yksilöiden muokkaamiseen ja vastuuttamiseen sekä haastaa ottamaan laajemman, yhteiskuntatieteellisen näkökulman sekä ongelmien määrittelyssä että niiden ratkaisussa. Sen sijaan, että yksilöä kannustetaan psykologian välinein sopeutumaan olemassa oleviin olosuhteisiin, tulisi katse ja muutospaine kohdistaa nykyistä vahvemmin rakenteisiin, jotka asettavat yksilöt keskenään eriarvoiseen asemaan.

Myös psykologia on poliittista

Brunilan mukaan psykologinen asiantuntijuus on vahvasti kietoutunut yhteiskunnallisiin, kulttuurisiin ja taloudellisiin käytäntöihin, mikä tekee siitä myös poliittista.

– Psykologiaa ei jostain syystä Suomessa kyetä tarkastelemaan ideologisena tuotoksena, Brunila pohtii. 

– Psykologiatieteet eivät riittävästi näe, tai osaa tai välitä nähdä, kuinka ne jalkauttavat itseään yhteiskunnallisiin käytäntöihin juuri niiden diskurssien ja käytäntöjen avulla, jotka tieteenalasta itsestään ponnahtavat. 

Brunila toivoo kriittistä näkökulmaa siihen, millaisia poliittisia kehityskulkuja ja valtasuhteita psykologinen näkökulma tuottaa tai uusintaa eri ympäristöissä. Brunila näkee monien muiden yhteiskuntatieteilijöiden tapaan haavoittuvuuden eetoksessa ja terapeuttisessa vallassa yhtymäkohtia esimerkiksi uusliberalistiseen logiikkaan:

– Itsevastuullinen ja itseään hallitseva ihminen ei turvaudu elämänsä haasteissa yhteiskunnallisiin turvaverkkoihin saatikka nouse barrikadeille vastustamaan laajempia poliittisia reformeja, vaan lähtee etsimään ratkaisut työstämällä suhdetta itseen. Tällainen ensisijaisesti itsensä kimppuun käyvä yksilö on helpommin hallittavissa ja työstettävissä. Jos tilanne ei muutu, ketä tai mitä muuta siitä voi syyttää kuin itseään.

Kansainvälisesti Brunila tekee yhteistyötä psykologien ja muiden psykologiatieteiden parissa toimivien tutkijoiden kanssa. Myös Suomessa olisi hänen mukaansa tilausta vastaavalle poikkitieteelliselle yhteistyölle, jossa tarkasteltaisiin kriittisesti tieteen, tiedon ja vallan suhteita ja yhteyksiä yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen myös psykologiassa.

Yhteiskuntalukutaitoa mielenterveyskeskusteluun

Moni psykologi samaistunee voimattomuuteen, jota rakenteellisten ja yhteiskunnallisten ongelmien kohtaaminen yksilötyössä herättää. Syrjintä tai köyhyys tuskin poistuvat pelkästään psykologisen asiantuntemuksen avulla tai niiden kokemuksellisen tason käsittelyllä terapeuttisin keinoin.

Nuorten tukijärjestelmiä ja niiden politiikkaa koskevassa tutkimustyössään Brunila on kuitenkin havainnut, että nämä järjestelmät nojaavat voimakkaasti psykologiseen asiantuntijuuteen liittyviin käsitteisiin ja työkaluihin. Tutkija näkee ilmiössä riskin sille, että rakenteellisten ongelmien ratkaisu paikannetaan yksilön vastuulle ja näin ollen jätetään nuoret aikuiset mahdottoman tehtävän äärelle. Brunila peräänkuuluttaa entistä vahvempaa yhteiskuntalukutaitoa muun muassa keskusteluun nuorten lisääntyneistä mielenterveysongelmista. 

– Osa nuorista selvästi reagoi johonkin tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa ja sitä ei pidä ohittaa. Entä jos näitä reaktioita tarkasteltaisiinkin yhteiskuntatieteellisesti ja huomioimalla laajempia yhteiskunnallisia ja poliittisia muutoksia? Entä jos nuorten kanssa keskustelisikin sosiologi tai filosofi? Miltä ongelma sitten näyttäisi ja missä se olisi? Olisivatko ratkaisut ongelmiinkin ehkä erilaisia?