Psykologin välitilinpäätös

Psykologi Jan-Christer Wahlbeck jatkaa tutulla linjallaan, eli uuden kokoelman runot ovat sekä ruotsiksi että suomeksi. Kielikylpy on taas taattu. Mutta tällä kertaa ollaan melko pitkällä proosarunon puolella ja tehdään tiliä elämästä; kaikesta mitä on opittu ihmisenä, psykologina ja psykoterapeuttina. Jo kirjan nimi vihjaa siihen, että sen sivuilla seikkailee salaperäinen mies ei-mistään. Ensin mieleeni tulivat kaikenlaiset henkiolennot ja avaruusoliot. Mieshän syntyy omenasta, hän näkee ihmisten ilot ja hädät, mutta häntä itseään ei nähdä. Eikä hän tiedä, mistä hän on tullut. Mutta kirjan loppuvaiheilla aloin oivaltaa, että mies ei-mistään muistuttaa jotenkin, no, psykologia. Hän kuuntelee ihmisten asiat ja auttaa suruissa, mutta hän pysyy kuitenkin sivussa asiakkaidensa elämästä.

Ja millaisia oivalluksia kokenut psykologi maailmasta tekeekään: kuinka voi elää/ellei tiedä/että kerran varmasti kuolee?/kuinka voi ajatella, ellei tiedä/että tärkeät kysymykset jäävät vastausta vaille? Aiheet ovat suuria ja se näkyy jo runojen nimissä: rappio ja arvokkuus, katastrofi ja pelastus, yksinäisyys ja yhteisyys. Hienoa, että joku jaksaa pohtia myös tällaisia asioita näinä aikoina, jolloin tubettajamoottoriturvat kertovat kainalokarvoistaan ja puuronkeitostaan.

Runot suorastaan huokuvat kokemuksen tuomaa rauhallisuutta ja sitä, että kaikella on maailmassa sijansa: täytyy osata tuntea kunnolla/ei liian pinnallisesti eikä liian syvästi/ täytyy antaa sijaa aavistuksille/yhtä hyvin kirkkaille kuin epämääräisille. Tällaista herkkää levollisuutta olen löytänyt aiemmin vaikkapa Aniara-runoelmasta ja Raamatun Saarnaajan kirjasta.

Wahlbeck kysyy, kuinka elää jatkuvassa epävarmuudessa ja selittämättömyydessä. Koko kirja on vastausta juuri tähän. Epävarmuus ja oman rajallisuuden tajuaminen ovat ne voimat, jotka auttavat jaksamaan, ja ne auttavat onnelliseen, hyvään ja oikeaan elämään. Jan-Christerin opeilla jokaisella on mahdollisuus kypsymiseen ja, niin naiivilta kuin se ehkä kuulostaakin, armoon. Mikähän yliopisto uskaltaisi ottaa tämän hienon kirjan psykologikoulutuksen kurssikirjaksi?