Katja Vähäkankaan ura Psykologiliiton eri luottamustoimissa sekä toimihenkilönä on kestänyt jo lähes 30 vuotta. Vähältä piti, ettei se olisi alkanutkaan.

Tuoreena psykologina Vähäkangas päätti ystävänsä kanssa lähteä käymään Psykologiliiton Keski-Suomen paikallisyhdistyksen Kepsyn syyskokouksessa. Matkalla ystävykset sopivat, että ”mihinkään ei sitten suostuta”, osallistumisen ainoa tarkoitus oli nauttia tarjolla olevasta hyvästä ruoasta. 

Niin kuitenkin kävi, että seuraavalla kaudella molemmat löysivät itsensä yhdistyksen johtokunnasta. Muutaman vuoden päästä kohtalokkaasta syyskokouksesta Vähäkangas eteni Kepsyn puheenjohtajaksi, missä hommassa vierähtikin lähemmäs kymmenen vuotta. Samaan aikaan hän vaikutti Psykologiliiton liittovaltuustossa. 

– Sielläkin alkoi jostain syystä puheenjohtajuus kiinnostaa. Etenin varsin tyypillistä urapolkua, eli ensin toiseksi varapuheenjohtajaksi, sitten ensimmäiseksi ja sen jälkeen varsinaiseksi puheenjohtajaksi valtuustoon.

Vähäkankaan paikallistason ammattiyhdistystoiminta taas laajeni vuonna 2011, kun häntä pyydettiin luottamusmieheksi. 

”Ei ainakaan töitä lasten kanssa”

Psykologiaa Vähäkangas päätti aikanaan opiskella jo 16-vuotiaana lukiolaistyttönä opinto-ohjaajan ehdotuksesta. Kun yliopiston ovet aukenivat, opiskeli hän omien sanojensa mukaan pitkään ja hartaasti. Psykologiliiton opiskelijatoiminnassa hän ei ollut mukana, mutta erilaiset järjestötehtävät veivät mukanaan. 

Kun tuli harjoittelun vuoro, Vähäkankaalla oli yksi periaate: ei ainakaan lasten pariin.

– Koin, etten tiedä lapsista mitään. Ja sitä paitsi lapset tuntuivat ärsyttäviltä ja rasittavilta. Halusin aikuisten pariin töihin.

Harjoittelupaikka terveyskeskuksessa osoittautui vauvasta vaariin -työksi, jossa suuri osa Vähäkankaan ajasta meni päiväkodissa ja kouluilla. 

Lapsista hän ei päässyt eroon myöhemmissäkään työpaikoissa Jyväskylän kaupungilla. 

– Siinä vaiheessa en sitten enää pelännyt lapsia, olihan niitä omiakin ehtinyt karttua, ensimmäinen jo opiskeluaikana. Halusin nuorena äidiksi omien vanhempieni mallin mukaan. Lopulta kouluttauduin perheterapeutiksi ja tein päivittäin työtä pikkulapsiperheiden kanssa.

Harrastuksesta työ

Vähäkangas työskenteli Jyväskylän kaupungilla vuoteen 2019 asti, jolloin hän aloitti Psykologiliitossa ensin järjestökoordinaattorina ja myöhemmin erityisasiantuntijana. Hän itse kuvaa siirtoa niin, että teki harrastuksesta työn. Vähäkankaan vastuualueena ovat hyvinvointialueilla, kunnissa ja yrittäjinä työskentelevät psykologit.

– Siinä onkin suurimmat jäsensegmentit. Lisäksi työhöni kuuluvat jäsenhankinta ja -pito. Yritän miettiä, miten saamme uusia jäseniä, sekä erityisesti, miten onnistumme pitämään vanhat jäsenet.

Vähäkankaan mukaan työ on monipuolista ja todella mielekästä. Hän kokee olevansa palveluammatissa. 

– Aloitin itse työt 11-vuotiaana hyllyttämällä äidin kaupassa ja tein pitkän uran kassalla ja vaatekaupoissa. Niiltä ajoilta minuun tarttui tiukasti palveluasenne. Tein psykologin työtäkin sillä asenteella, että vastaanotolle tulevat ovat nimenomaan asiakkaita, joita haluan palvella. Yhdessä mietimme, mikä voisi olla ratkaisu heidän ongelmaansa.

Palkkaneuvotteluissa sanallistamme osaamisemme työnantajapuolelle:
mitä psykologeilla on tarjota ja mitä se maksaa.

Psykologin työtä, samoin kuin omaa työtä Psykologiliitossa voi ajatella myös myyntityönä.

– Siinä myyt uusia ajatuksia, toimintatapoja tai selviytymiskeinoja tai mitä hyvänsä, mitä asiakkaalla ei vielä ole. Täällä liitossa myyn tätä liittoa ja sen tekemää työtä jäsenille ja muille psykologeille. Palkkaneuvotteluissa taas mietimme, miten tuotteistamme ja sanallistamme osaamisemme vastapuolelle, eli mitä meillä on tarjolla ja mitä se maksaa. 

Hyvinvointialueet ongelmana

Vähäkankaan mukaan tällä hetkellä jäsenneuvonnassa korostuvat erityisesti hyvinvointialueiden ongelmat. Monella alueella hyvinvointialue on alkanut tehdä omia linjauksia ja päätöksiä, ja yksittäisen psykologin näkyvyys hukkuu helposti.

– Psykologeja on siirretty toisiin tehtäviin, lomautettu ja jopa irtisanottu. Työnantaja voi todellakin siirtää työntekijän vaikkapa perheneuvolasta lastenpsykiatrian yksikköön, eikä työntekijällä ole siihen mitään sanottavaa. 

Vähäkangas muistelee aikaa, jolloin työskenteli ainoana psykologina pikkukunnassa. Hänellä oli oma budjetti ja esimiesylilääkäri totesi, että itse tiedät parhaiten, mitä tarvitsee tehdä eikä hän siihen puutu.

– Sellaiset ajat taitavat nyt olla ohi. Meitä psykologeja kohdellaan hyvinvointialueilla massoina, joita voidaan siirrellä organisaatiokaaviossa laatikosta toiseen noin vaan. Ei ymmärretä, ettei ole työnkään kannalta samantekevää, kenen kanssa kahvia juodaan taukohuoneessa. 

Vähäkankaan mukaan näinä aikoina ammatinharjoittajapsykologeilla voi olla vielä työntekijöitäkin vaikeampaa hyvinvointialueilla tai terveysjättien alihankkijoina. 

– Lait ja työehtosopimukset eivät heitä suojele. Palvelujen ostaja saattaa olla asemassa, jossa se voi sanella melko pitkälle yhteistyön ehdot.

Oikeudenmukaisuus tärkeää

Katja Vähäkangasta kiehtoo omassa työssään tietynlainen selkeys.

– Kun puhutaan työntekijöistä ja työnantajista, niin kyllä siinä pöydän vastakkaisilla puolilla ollaan. Asetelmassa ei ole mitään epäselvää. Kenellä on direktio-oikeus ja millä oikeuksilla ja valtuuksilla ne on saatu ja mikä on työntekijän asema. Liiton tehtävänä on sanoittaa tämä asetelma työntekijöille.

Vähäkangas sanoo inhoavansa epäoikeudenmukaisuutta.

– Se on minulle kuin punainen vaate. Siinä mielessä tämä työ sopii kuin nyrkki silmään. Tässä työssä, samoin kuin paikallisen luottamusedustajan työssäkin, pääsee oikeasti puolustamaan heikompaa osapuolta ja yrittää jotenkin korjata tai nostaa esiin epäreiluuksia.

– Toisaalta sitten, kun niitä epäreiluuksia joka tapauksessa tapahtuu, niin senkin voi sanoa suoraan ääneen. Työnantaja voi tehdä myös tyhmiä ratkaisuja, jos ne eivät riko lakeja ja sopimuksia.

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 1/2026.