Professori emerita Raija-Leena Punamäki on opettanut psykologiaa Helsingin yliopistossa 1980-luvun lopulla sekä 2000-luvun alussa ja 2000-luvun alusta lähtien professorina Tampereen yliopistossa. Hänen erikoisalojaan ovat mielenterveyden psykologia sekä kehityspsykologia.

Punamäen mukaan yksi ongelma psykologian koulutuksessa 1980-luvulla oli se, että kaikki yksiköt, joissa psykologiaa opetettiin, olivat hyvin pieniä. 

– Esimerkiksi Yhdysvalloissa pelkästään yksi kehityspsykologian yksikkö oli yksinään isompi kuin kaikki yksiköt täällä yhteensä. Miten siis saataisiin kaikki osaaminen eri yliopistoista käyttöön? Tai miten tuorein tutkimustieto voitaisiin nopeasti siirtää seuraavan sukupolven tietoon opiskelupaikasta riippumatta?

Psykologiliiton puheenjohtajan Jari Lipsasen käsityksen mukaan 1980-luvulla psykologian opetuksen sisällössä oli nykyistä huomattavasti suurempaa vaihtelua eri yliopistojen välillä.

– Helsingin yliopistossa opetettiin sekä yleistä että soveltavaa psykologiaa ja osassa muita yliopistoja painotus oli vahvemmin soveltavassa psykologiassa.

Muun muassa näitä ongelmia ratkomaan perustettiin Psykonet vuonna 1989. Psykonet on yliopistojen psykologian alan opetuksen ja tutkimuksen verkosto, johon ovat liittyneet kaikki yliopistot, joissa psykologiaa opetetaan. 

Punamäen ja Lipsasen mielestä on paljolti Psykonetin ansiota, että psykologian opetus on parantunut vuosikymmenten kuluessa. Eri yliopistojen tutkintovaatimuksia on tarkasteltu rinnakkain ja niitä on yhtenäistetty. 

– Psykonetin alkuvuodet olivat hyvin inspiroivaa aikaa. Oli hienoa tehdä yhteistyötä kaikkien korkeakoulujen kanssa, Punamäki muistelee.

Tätä nykyä Psykonet järjestää perustutkintovaiheen 25 opintoviikon opinnot yhteistyössä yliopistojen kanssa. Luento-osuudet näille kursseille on toteutettu pääasiassa virtuaalisesti jo 2000-luvun alusta lähtien. Kokonaisuuden voi suorittaa myös muun tutkinnon sivuaineopintoina tai avoimessa yliopistossa.

– Käytännössä perustutkintovaiheen opiskelu toteutuu niin, että isoista luennoista suurin osa striimataan jostain, esimerkiksi Turusta, valtakunnallisesti. Psykologian maisterin tutkintoa tulee hakea opiskelemaan ja tutkinto suoritetaan aina johonkin koulutusvastuuyliopistoon, koordinaattori Tanja Sarlin Psykonetista kertoo. 

Koulutusvastuuyliopistot suunnittelevat ja koordinoivat yhteistyössä Psykonetin toimintaa, opetuksen sisältöjä ja toteutusta.

Lakimuutos vaikutti koulutukseen

Jyväskylän yliopiston professorin Juha Holman mielestä isoin psykologian koulutukseen vaikuttanut muutos viime vuosikymmeninä on ollut vuoden 1995 lakiuudistus, jonka myötä psykologeista tuli terveydenhuollon ammattihenkilöitä. 

– Kehittyminen terveydenhuollon ammattihenkilöksi alkoi jo ennen sitä. Asiasta käytiin Psykonetissa paljon keskustelua: mikä on juuri psykologien kompetenssi ja miten se eroaa muiden terveydenhuollon ammattihenkilöiden kompetenssista. Mitä siis psykologien opintoihin pitäisi sisältyä? Toki tätä samaa keskustelua käydään edelleen. 

Holma itse on ollut runsaat 30 vuotta Jyväskylän yliopiston erilaisissa työtehtävissä assistenttina, lehtorina ja nyt professorina vastuualueenaan muun muassa kliinisten taitojen opetus.

Tanja Sarlin toteaa, että tätä nykyä sosiaali- ja terveydenhuoltoalan lait asettavat tarkat raamit sille, millaisia sisältöjä psykologian ammattiin johtavassa koulutuksessa on oltava. 

Mikä tiedekunta?

Yksi vuosikymmenien mittaan puhuttanut asia psykologian opetuksessa on se, missä tiedekunnassa tai osastossa sitä pitäisi opettaa.

Esimerkiksi Jyväskylässä psykologiaa on alun perin opetettu kasvatustieteiden ohessa, sen jälkeen yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa ja nyttemmin opetus on järjestetty omassa kasvatustieteiden ja psykologian tiedekunnassa.

Raija-Leena Punamäen mielestä on tärkeää oivaltaa, että psykologien ammattitaito ja koko tieteenala on monitasoista, monitieteellistä ja moniammatillista. 

– Luonnollisesti monet voivat olla sitä mieltä, että koituu synenergiaa olla samassa tiedekunnassa tiettyjen oppiaineiden kuten yhteiskunta- tai kasvatustieteen kanssa. Toisaalta koko ajatus tiedekunnista ja siitä, että olisi jokin oma alue, on keinotekoinen ja aikansa elänyt. Usein kyse onkin vain hallinnollisista kokonaisuuksista. 

Jari Lipsasen mielestä on hieman valitettavaa, että yliopistojen välisistä eroista ja painotuksista puhutaan niinkin paljon.

– Toki niitäkin on, mutta ne ovat enemmän yksittäisten kurssien ja graduaiheiden tasolla, ja erot ovat suhteellisen merkityksettömiä koulutuksen kokonaisuuteen nähden. Tärkeää on tutkinnon tuottama  ammatillinen ja teoreettinen tietämys ja se on aika hyvin balanssissa riippumatta siitä, missä yliopistossa henkilö on tutkinnon suorittanut. 

Hyviä kokemuksia lääketieteellisestä tiedekunnasta

Helsingin yliopistossa psykologian koulutusohjelma on sijoittunut lääketieteelliseen tiedekuntaan vuodesta 2017 lähtien. Ratkaisu on toistaiseksi ainoa laatuaan Suomessa, lähin vastaava esimerkki löytyy Karolinskan sairaalan yhteydestä Tukholmasta.

Professori Anu-Katriina Pesosen mukaan se, että psykologiaa opetetaan terveydenhuollon kontekstissa tarjoaa uusia mahdollisuuksia.

– Pystymme rakentamaan yhteistyötä erikoissairaanhoidon eli HUS:n kanssa opetuksen ja tutkimuksen piirissä aivan eri tavalla kuin mikä olisi muuten mahdollista. 

Pesonen on johtanut psykologian koulutusohjelmaa viimeiset viisi vuotta. Tämän vuoden alusta lähtien hän on siirtynyt toimimaan lääketieteellisen tiedekunnan opetusasioista vastaavana varadekaanina.

Helsingissä lääketieteellisen tiedekunnan eri peruskoulutusohjelmat, eli lääketiede, hammaslääketiede, logopedia, translationaalinen lääketiede, psykologian koulutusohjelmat sekä tulevaisuudessa myös terveystieteen maisteriohjelma muodostavat koulutusohjelmayhteisön. 

– Se tarkoittaa, että terveydenhuollon alan koulutusohjelmia kehitetään yhdessä. Kaikilla on omia, mutta myös yhteisiä piirteitä. Opintojaksoja voidaan tarjota myös ristiin eri koulutusohjelmille. Integraatioita on tarkoitus entisestään kehittää. Meille se on toki helpompaa, koska tutkintoomme sisältyy paljon enemmän valinnaisia kursseja kuin esimerkiksi lääketieteen perusopintoihin. 

Synergia opetuksessa näkyy vaikkapa niin, että Pesonen opettaa lääketieteellisessä koulutusohjelmassa ja lääkärikoulutusohjelman opettajat opettavat psykologian opiskelijoita.

– Parhaimmillaan se on sitä, että kaikkien koulutusohjelmien opiskelijat osallistuvat samalle kurssille, kuten vaikka unilääketieteen kurssille.

Pesonen ei löydä huonoja puolia lääketieteellisessa tiedekunnassa olemisesta.

– Yksi puoli tässä on se, että olemme aiempaa kilpailullisemmassa ympäristössä. Ympärillä tehdään paljon erilaista huippututkimusta. Se on mielestäni hyvä. Ja tänä vuonna kävikin niin, että koko Suomessa lääketieteeseen ei saatu yhtään Euroopan tutkimusneuvoston ERC-starting grant -apurahaa, mutta psykologia sai yhden. 

Mitä tuore psykologi osaa? 

Minkälaisia osaajia psykologian nykykoulutuksesta sitten valmistuu? Entä miten viestiä siitä ulospäin: kuinka hyvin psykologin osaaminen tunnistetaan työelämässä ja yleisemmin yhteiskunnassa? 

Anu-Katriina Pesosen mukaan psykologin koulutus on laaja-alaisin ihmisen toimintaa, ajattelua, tunteita ja mielenterveyttä koskeva koulutusohjelma.

– Sen lisäksi, että opiskelijoillamme on laaja tietopohja psykologiasta, niin hänellä tulisi olla myös keinoja kohdata ja hoitaa lievempiä mielenterveysongelmia perustason terveydenhuollossa. Psykologin pitäisi osata tehdä interventioita jo ennen psykoterapeutin koulutusta. Jos psykologit eivät tätä osaa, niin muut terveydenhuollon ammattilaiset ottavat mielenterveyskentän itselleen.

Juha Holman mielestä olisi tärkeätä, että pystyttäisiin selkeästi kommunikoimaan, mitä psykologi osaa.

– Kaikki eivät aina kunnolla ymmärrä esimerkiksi sitä, miten psykologin osaaminen poikkeaa sairaanhoitajan ja lääkärin osaamisesta. Psykologin opinnoissa on vahva tieteellisen pohja, jota voisi korostaa.

Jari Lipsasen mukaan psykologin laajan ja monipuolisen osaamisen esiintuominen on yksi Psykologiliiton keskeisistä tavoitteista.

Tanja Sarlin kertoo, että Psykonetissa ollaan laatimassa ohjenuoraksi yliopistoille valtakunnallisia osaamistavoitteita siitä, mitä psykologian maisterin tulisi osata.

Entä uskovatko vastavalmistuneet omaan osaamiseensa?

Holman mukaan opiskelijoilta saadaan yleensä hyvää palautetta harjoittelun lopussa toteutetussa sidosryhmäkyselyssä.

– Toki opiskelijat ovat aina ensin epävarmoja omista taidoistaan uudessa paikassa. Yliopistohan pystyy antamaan vain perustaidot ja -tiedot, varsinainen osaaminen hankitaan työelämässä ja täydennys ja -erikoistumiskoulutuksissa. Ala on myös sellainen, jolla osaaminen koko ajan kehittyy, oman ammattitaidon ylläpitäminen vaatii jatkuvaa kouluttautumista ja tutkimuksen seuraamista. 

Pesosen mukaan Helsingin yliopistossa harjoitellaan nykyään paljon käytännön valmiuksia.

– Kun itse opiskelin 1980-luvulla, niin tutkinto oli todella abstrakti, silloin ei opetettu juuri mitään käytännön valmiuksia. Viimeisen 10 vuoden ajan opetus on muuttunut konkreettisemmaksi, toki muutos on tapahtunut pitkän ajan kuluessa, muttta kiihtynyt viime vuosina. Olemme myös haastatelleet meiltä valmistuneita ja he tuntuvat solahtaneen työelämään aivan hyvin.

Siltikin monet valmistuvat opiskelijat kärsivät niin sanotusta huijarisyndroomasta ja tarvitsevat uskon vahvistusta siihen, että koulutus todella antaa hyvät valmiudet työelämään.  

– Huijarisyndrooma ei ole kuitenkaan vain psykologian opiskelijoiden ongelma, siitä kärsivät myös muitten alojen opiskelijat. Nyt opiskelijamme kirjoittavat psykologiksi kasvamisen portfoliota, johon he dokumentoivat psykologiksi kasvamistaan ja vuorovaikutustaitojen kehittymistä koko opiskelunsa ajan. Se kasvattaa huomaamaan, että minä jo osaankin, Pesonen sanoo.

Monipuolista opetusta

Psykologian maisteriopiskelija Tuire Korvuo Helsingin yliopistosta kokee, että opetus on todella monipuolista.

– Meillä on perinteisiä luentokursseja, harjoitustutkimuksia ja ryhmätöitä. Joillain kursseilla opiskelu pohjautuu artikkeleiden lukemiseen ja niistä käytäviin ryhmäkeskusteluihin. Tarpeen mukaan saamme myös yksilöllistä ohjausta, sitä varten voi varata videotapaamisen. 

Korvuon mielestä koulutusohjelmassa yhtäältä tutkijan uraan ja toisaalta kliiniseen työhön tähtäävä opetus on tasapainossa. 

– Kanditutkinnossa on enemmän teoriaa ja maisteriopinnoissa kliinistä puolta, kuten tapausjäsennysten tekemistä ja lausuntojen kirjoittamista.

Erityisesti Korvuo on tyytyväinen siihen, että koulutusohjelmassa valmistetaan opinnäytetöiden tekemiseen hyvin. Tilastotiedettä ja harjoitustutkimusten tekoa on runsaasti. Myös psykologin työssä tarvittavia kliinisiä valmiuksia opetetaan sekä kandi- että maisterivaiheessa.

– Erityisesti tapausjäsennyskursseista tuli tunne, että nyt opetettiin käytännössä, mitä psykologina työskentely on. Niissä käytiin läpi esimerkiksi potilaiden tilanteiden jäsentämistä ja niistä kirjoittamista. Kandivaiheeseen kuuluu myös potilastyöhön orientoiva kurssi, jossa harjoitellaan kliinisen haastattelun tekemistä opiskelijakollegoille. Näiden kurssien antia on tullut muisteltua harjoittelussa.

Korvuo kokee, että opinnot valmistavat erityisen hyvin mielenterveyden parissa työskentelyyn, mutta esimerkiksi sivuainevalintojen kautta opiskelija pystyy hyvin suuntaamaan myös muille aloille.

Kilpailua vai yhteistyötä?

Juha Holman mielestä isoin muutos psykologian opetuksessa viime vuosikymmeninä on ollut psykologian opiskelijoiden ja ammattiin valmistuneiden määrän raju kasvu.

– Kun vielä 1970-luvulla kysyttiin, mikä on psykologien paikka sosiaali- ja terveysalalla, niin nyt se on löytynyt. Säännökset esimerkiksi koulupsykologien määrästä ja Kelan kuntoutuspsykoterapian kasvu ovat kasvattaneet kysyntää psykologien osaamiselle.

Sitä vastoin sisällölliset muutokset psykologian opetuksessa ovat Holman mielestä olleet vähäisempiä. Hänen mielestään nykyään yliopistoissa näkyy tieteen kilpailullisuus ja kansainvälisyys.

– 1990-luvulla ei kansainvälisten julkaisujen määriä juuri laskettu, nyt ei paljon muuta tehdäkään! Julkaisujen määrä heijastuu myös laitosten saamaan rahoitukseen ja siten opetuksenkin resursseihin.

Myös Raija-Leena Punamäki nostaa kilpailun korostamisen viime vuosikymmenen uutuudeksi.

– On hurjaa, että Suomen kokoisessa maassa eri yliopistojen pitäisi kilpailla keskenään! Aikaisempina vuosina verkostot ja yhteistyön tekeminen tuottivat mielestäni paremman tuloksen. Esimerkiksi Psykonetin alkuvuosina oli yleistä, että graduja ohjattiin yliopistojen kesken.

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 1/2022.