Psykologiaa koronan aikaan

Koronavirus on aiheuttanut yhteiskuntien ja kansalaisten keskuudessa ennennäkemättömiä muutoksia. Moni psykologi on arkielämän muutoksen lisäksi joutunut mukauttamaan omaa työtapaansa, työnsä sisältöjä ja tulevaisuuden suunnitelmiaan. Mitä annettavaa ammatillisella ymmärryksellämme on tähän tilanteeseen? Mitä tiedämme pandemian aiheuttamista psykologisista seurauksista? Miten tästä eteenpäin? Käyn tässä kirjoituksessa läpi joitakin pandemian aiheuttamia keskeisiä psykologisia seurauksia, suojaavia tekijöitä sekä ajatuksia siitä, miten psykologian avulla voitaisiin sekä vaikuttaa positiivisesti nykyiseen tilanteeseen että rakentaa koronanjälkeistä yhteiskuntaa selviytymiskykyisempään ja joustavampaan suuntaan. 

Maailmanlaajuisesti koronapandemian seuraukset ovat olleet lähes jokaisella mittarilla katastrofaaliset. YK:n kestävä kehityksen tavoitteista lähes jokainen on kokenut merkittävän heikennyksen. Globaali köyhyys on lisääntynyt ensimmäisen kerran vuosikymmeniin, yli 70 miljoonaa ihmistä on päätynyt äärimmäiseen köyhyyteen, naisiin ja tyttöihin kohdistunut väkivalta on lisääntynyt, ja sadat miljoonat ihmiset ovat jääneet vaille työtä. Ihmiset hakevat hallinnantunnetta ja ennustettavuutta monin eri keinoin salaliittoteorioista vahvojen johtajien kaipuuseen. 

Suomi on selvinnyt verrattain pienillä seurauksilla, mutta myös täällä esimerkiksi lähisuhdeväkivalta on poliisihallituksen tilastojen mukaan lisääntynyt, itsemurhien esiintyvyys on kasvanut ja kriisi on vaikuttanut erityisesti heikoimmassa asemassa olevien hyvinvointiin. Samanaikaisesti palveluiden saatavuus on heikentynyt, ja esimerkiksi maalis-huhtikuussa turvakotien käyttöaste oli selkeästi aiempia vuosia pienempi, lastensuojeluilmoituksia tehtiin vähemmän ja psykologiset hoidot siirtyivät monilta osin etävastaanotoiksi. Pandemia saattaakin sisältää varsinaisen koronaviruksen lisäksi useita huomaamattomampia epidemioita.

Lähes 50 maassa keväällä keräämämme COVIDiSTRESS-tutkimusaineiston avulla olemme tarkastelleet sekä koronatilanteen välittömiä psykologisia seurauksia että tilanteeseen suhtautumiseen vaikuttavia tekijöitä. Verrattuna muuhun Eurooppaan Suomessa esiin nousee erityisesti yksinäisyys, huoli kansantalouden tilanteesta sekä kysymys lasten kanssa pärjäämisestä kotona vietetyn ajan lisääntyessä. Kaiken kaikkiaan suomalaisten kuormitus näyttäytyi verrattain matalana, joka toki sopii yhteen Suomen hyvän selviytymisen koronaviruksen terveydellisten ja taloudellisten tekijöiden suhteen. 

Tärkeänä muuttujana näyttäytyy suomalaisten korkea luottamus instituutioihin ja päätöksentekijöihin. Voidaankin ajatella tällaisen nk. episteemisen luottamuksen ylläpitävän psyykkistä joustavuutta, joka mahdollistaa tilanteiden monipuolisemman arvioinnin ja harkintaan perustuvan toiminnan. Luottamuksen näkökulmasta on myös ymmärrettävissä, miksi yksinäisyys näyttäisi olevan merkittävä negatiivisten seurausten riskitekijä. 

Yksinäisyyden vaikutuksen ymmärtäminen on keskeistä etenkin tässä tilanteessa, kun viruksen leviämisen hidastamiskeinot vähentävät ihmisten välistä vuorovaikutusta ja sosiaalisia tukirakenteita. Esimerkkinä tästä vertaisarvioitavana olevan tutkimuksemme mukaan Bosnian sodan 25 vuotta sitten kokeneilla yksinäisyys lisäsi koronatilanteessa esiintyvien traumaattisen stressihäiriön oireiden vakavuutta sekä yleistä kuormitusta. 

Suomessa erityisesti järjestöt ovat tehneet merkityksellistä työtä riskiryhmien suhteen, esimerkiksi perustamalla puhelinpalveluita tai soittamalla iäkkäämmälle väestölle voinnin tarkistamiseksi ja mahdollisten tarpeiden kartoittamiseksi. Kiinnostuneet voivat tarkastella yli 110 000 vastaajan tuloksia julkisesti saatavilla olevasta aineistosta sivustolla https://osf.io/z39us/, josta on myös ladattavissa toukokuinen maatason raportti Suomen tilanteesta.

Soveltavaa psykologiaa

Toisen näkökulman psykologian ja koronapandemian yhtymäkohdista tuo käyttäytymiseen ja suositusten noudattamiseen liittyvä tieto. Tuoreessa lääketieteen lippulaivalehdessä The Lancetissa julkaistussa kappaleessa peräänkuulutettiinkin psykologian ja psykoanalyysin yhdistelevää tutkimusta taudin hallintaa vaikeuttavien defenssien kartoittamiseksi. 

Psykologeilla on useita eri näkökulmia käyttäytymisen ymmärtämiseen ja muuttamiseen. Esimerkiksi nytky- tai tuuppausajattelu (engl. nudge) – josta Richard Thaler voitti taloustieteen ”nobelin” – pyrkii käyttämään tutkimustietoa käyttäytymisemme tiedostamattomista vaikuttimista ja suunnittelemaan valintatilanteiden rakenteita siten, että hyödyllinen ja/tai toivottu käyttäytyminen olisi todennäköisempää. Esimerkkeinä tästä ovat kauppojen lattioiden jonotusetäisyydestä muistuttavat merkinnät, tai sosiaalisen vertailun hyödyntäminen esimerkiksi tiedottamalla asuinalueen kasvosuojainten käytöstä ja niiden vaikutuksista. 

Tämän näkökulman näyttö koronatilanteessa on vielä ristiriitaista – Iso-Britanniassa näkemys yhdistettiin osaksi kansallista koronastrategiaa korkeintaan välttävin lopputuloksin. Puolustajat tosin huomauttavat ongelman olleen ennemminkin siinä, että muut toimet jätettiin taka-alalle tähän kevyempään ja yksilönvastuuta korostavampaan näkökulmaan verrattuna. Myös Intia näyttäisi hyödyntäneen nytkyjä laajasti ilman samanlaista näkyvää vastareaktiota, mutta varsinainen vaikuttavuusnäyttö suoritetuista toimista yhä puuttuu. Merkittävimmät tämän aihepiirin kysymykset liittyvät toimivien hidastamistoimien ylläpitämiseen tilanteen pitkittyessä sekä mahdollisen rokotepäätöksen vaikuttimien ymmärtämiseen. Käytännössä kyse ei nytkyissä ole selkeästä toimenpiteestä, vaan tavasta hyödyntää olemassa olevaa psykologista tutkimustietoa. Tämä ajattelu vaikuttaa olevan seuraava suuri psykologian alan trendi, ja useilla valtioilla, maailmanpankilla, YK:lla sekä yksityisillä toimijoilla on oma nytky-yksikkönsä. 

Jälkisammutus

Pandemialla on välittömien seurausten lisäksi myös pitkä häntä. Taloudelliset seuraukset, terveysongelmien kroonistuminen tai vaikeutuminen hoitoon hakeutumisen viivästyessä sekä perheiden kasvanut kuormitus näkyy vasta pidemmällä aikavälillä. Kriisi kohtelee myös ihmisiä eri tavoin: esimerkiksi taudin sairastaneilla sekä etulinjassa työskentelevillä ammattilaisilla, kuten teho-osastohoitajilla, on korkea riski traumaperäiseen stressioireiluun. Nämä seuraukset näkyvät laajemmin vasta siinä vaiheessa, kun tilanne on jo ohitettu ja yhteiskunta on siirtynyt eteenpäin. Yhteiskunnan kannalta on ensiarvoista, että kaikkien selviytymisestä huolehditaan ja jälkihoitoon varataan riittävästi aikaa ja resursseja. 

Kriisi on myös tuonut esiin yhteiskuntien kyvyn reagoida nopeasti ja laajamittaisesti yllättäviin kriisitilanteisiin. Ymmärrys tämän kyvyn taustalla vaikuttavista psykologisista reunaehdoista auttaa meitä varautumaan seuraaviin poikkeustiloihin ja kriiseihin, oli kyse sitten ilmastonmuutoksesta tai seuraavasta globaalista pandemiasta. Suuret kriisit mahdollistavat instituutioiden ja arvojen muutoksen, ja jokainen meistä voi osaltaan vaikuttaa tuon kehityksen olevan myönteinen. 

Kenties koronaviruksen jälkeen pystymme paremmin vastaamaan silloisen valtiovarainministeri Mauno Koiviston 1967 vuonna psykologiliiton 10-vuotisjuhlassa esittämään haasteeseen: ”[ei] luultavasti koskaan pystytä kouluttamaan niin paljon psykologeja, että kaikkien kansalaispiirien jäsenet saisivat henkilökohtaisen avun vaikeisiinkaan elämän ongelmiinsa. Tällöin korostuu se, että pitäisi jo ennalta ehkäistä vaikeiden ongelmien synty suunnittelemalla ympäristö, työ, asuminen, liikenne ja vapaa-ajan vietto ihmisen psykologisia tarpeita vastaavaksi. Myös psykologi joutuu näin ollen vastaamaan yhteiskunnan haasteeseen. Hänet on tähän asti tunnettu ihmisen tutkijana, tuntijana ja testaajana. Hän on siirtymässä yksilölliseksi neuvonantajaksi ja terapeutiksi. Kysymys on kasvavassa määrässä siitä, onko hänellä myös yhteiskuntasuunnittelijan rooli näyteltävänä.” 

Kirjoittaja viimeistelee väitöskirjaansa Turun yliopistoon ja toimii tutkijana Helsingin yliopistossa. Hän toimii lisäksi kliinisenä psykologina.