Positiivista psykologiaa, toksista positiivisuutta vai julmaa optimismia?

”Positiivinen psykologia” viittaa vuosituhannen vaihteessa syntyneeseen psykologian suuntaukseen, joka korostaa, ettei ymmärrys mielenterveydestä saa rajoittua häiriöiden tarkasteluun, vaan psykologian tulee tutkia myös myönteisiä ilmiöitä. Vaikka tämä perusajatus voi tuntua luontevalta, on positiivinen psykologia saanut alkuvuosistaan lähtien osakseen myös kritiikkiä – etenkin yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta. 

Psykologian tutkija Edgar Cabanas ja sosiologi Eva Illouz summaavat vuonna 2019 julkaistussa kirjassaan Manufacturing Happy Citizens: How the Science and Industry of Happiness Control Our Lives positiivisessa psykologiassa nähtyjä puutteita ja ongelmia. Yhtenä etenkin alan alkuaikoihin liittyvänä ongelmana he mainitsevat positiivisen psykologian mustavalkoisen suhtautumisen ihmisen kokemusmaailmaan. Keskittyessään myönteisiin tunteisiin näkökulma tuntui unohtavan sen, että myös kielteisillä tunteilla on tärkeä rooli elämässämme: ne auttavat usein meitä ohjaamaan käyttäytymistämme tavoilla, jotka lopulta tukevat hyvinvointiamme.

Ei pelkkää positiivisuuden psykologiaa

Tampereen yliopiston apulaisprofessori ja työelämän tutkimuskeskuksen johtaja Anne Mäkikangas on erikoistunut työhyvinvoinnin tutkimukseen voimavarakeskeisestä näkökulmasta. Voimavarakeskeisyys ja positiivisen psykologian vaikutteet eivät hänen mukaansa nykytutkimuksessa tarkoita sitä, että katse suunnattaisiin yksinomaan positiivisiin kokemuksiin. Hän itse esimerkiksi pyrkii ymmärtämään kokonaisvaltaista työhyvinvoinnin kokemusta. Tämä edellyttää niin työnimun ja flow-kokemusten kuin työuupumuksen ja stressinkin tutkimista – ja mielellään samanaikaisesti.

Cabanasin ja Illouzin tapaan Mäkikangas kyseenalaistaa ylipäänsä ajatuksen siitä, että tietty tunnetila tai kokemus voitaisiin luokitella kategorisesti hyväksi tai huonoksi sen välittömän tunnesävyn perusteella. 

– Monethan kuvaavat, että esimerkiksi työuupumus saattaa kokemuksena olla todella rankka, mutta jälkeenpäin, kun siitä on toivuttu, se saattaa kuitenkin olla hyvin käänteentekevä asia, joka on heidän loppuelämäänsä parantanut.

Mäkikangas ajatteleekin, että ainakin hänen tuntemillaan tutkimusaloilla positiivisen psykologian vaikutus on laantunut alkuvuosien ylikierrosten jälkeen tasapainoiseksi tutkimukseksi, jossa pyritään huomioimaan inhimillisen kokemusmaailman koko kirjo.

Samoilla linjoilla on positiiviseen psykologiaan erikoistunut kouluttaja ja Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija Viivi Pentikäinen. Hänen mukaansa positiivisen psykologian historiasta voidaan erottaa useita eri aaltoja. Ensimmäisessä aallossa keskityttiin nimenomaan myönteisiin tunnekokemuksiin ja onnellisuuteen ilmiönä, mutta toisessa aallossa korostuu kokonaiskuvan hahmottaminen – sekä myönteiset että kielteiset tunteet huomioiden.

Tomppelia tunnevuorovaikutusta on ollut aina, ei positiivinen psykologia ole sitä tuonut.

Välillä positiivinen psykologia saatetaan yhdistää myös niin sanottuun toksiseen positiivisuuteen tai positiivisuuden ideologiaan, jossa kielteiset tunteet kielletään täysin. Pentikäinen ei kuitenkaan ajattele, että toksisella positiivisuudella olisi varsinaisesti mitään tekemistä positiivisen psykologian kanssa. Kyse on pikemminkin tunne- ja vuorovaikutustaitojen puutteesta.

– Tomppelia tunnevuorovaikutusta on ollut aina, ei positiivinen psykologia ole sitä tuonut.

Juuret unohtuivat alkuinnostuksen keskellä

Cabanas ja Illouz kritisoivat kirjassaan positiivista psykologiaa myös historiattomuudesta. Heidän mukaansa alan pioneerit, kuten yhdysvaltalaistutkija Martin Seligman, pyrkivät alleviivaamaan uuden suuntauksen vallankumouksellisuutta ja sivuuttivat usein aiemman tutkimustyön.

Pentikäinenkin arvioi, että alkuvuosina yhteyttä muihin suuntauksiin ja tieteenaloihin ei tuotu aktiivisesti esiin.

– Positiivinen psykologia rakentuu tosi vahvasti esimerkiksi humanistisen psykologian tutkimuksen ja sosiaalipsykologian päälle ja varaan.

Myös Anne Mäkikangas korostaa, että myönteisiä ilmiöitä on kyllä tutkittu läpi psykologian historian. Hänen mukaansa aiemman tutkimuksen unohtumisesta oltiin huolissaan jo vuonna 2000, kun Seligman ja Mihály Csíkszentmihályi toimittivat positiivisen psykologian tiedemaailmalle esitelleen American Psychologist -lehden erikoisnumeron.

– Samana vuonna ilmestyi myös humanistisen psykologian lehdessä kirjoitus siitä, että pahin asia, mitä voisi tapahtua, on se, että Martin Seligman leimataan positiivisen psykologian isäksi, Mäkikangas naurahtaa.

Toisaalta Mäkikangas ja Pentikäinen ajattelevat molemmat, että alkuvuosien innostus oli sinänsä aitoa ja ohjasi uudella tavalla resursseja myönteisten ilmiöiden tutkimukseen. 

Riskinä julma optimismi

Monet sosiologiaan nojaavat tutkijat ovat kantaneet huolta siitä, että positiivinen psykologia – ja psykologia laajemminkin – voi päätyä pönkittämään yksilökeskeistä, uusliberalistista arvomaailmaa. Cabanas ja Illouz arvioivat kirjassaan, että positiivisessa psykologiassa huomio kiinnittyy liikaa yksilöön: kunkin henkilökohtaiseen onnellisuuteen, optimismiin ja sisukkuuteen vastoinkäymisten edessä. Ympäristön vaikutukset hyvinvointiin jäävät huomiotta tai niitä vähätellään. 

Puhutaan ”julmasta optimismista”, jossa ihmisille tarjotut haavekuvat heidän ulottuvillaan olevasta paremmasta elämästä muodostavat esteen hyvinvoinnin aidolle edistämiselle. Sen sijaan, että puuttuisimme yhteiskunnallisiin tekijöihin, jotka ylläpitävät epätasa-arvoa ja vaarantavat hyvinvointimme, keskitymme haaveilemaan siitä, kuinka kukin meistä voi saavuttaa onnen kehittämällä itseään. 

Aihetta on tutkittu Suomessakin, esimerkiksi Helsingin yliopiston kasvatuksen ja koulutuksen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon AGORA-tutkimuskeskuksessa. Keskuksen väitöskirjatutkija Saara Vainio arvioi, että positiivisen psykologian näkökulma on viimeisen vuosikymmenen aikana vahvistunut koulutuksessa ja kasvatuksessa. Opetuksen tavoitteisiin on kirjattu esimerkiksi tunnetaitoja, ja alalla puhutaan positiivisesta pedagogiikasta tai vahvuuspedagogiikasta.

Omassa tutkimustyössään Vainio on tarkastellut nuorille suunnattua koulutusta ja tukipalveluita. 

– Koulutuksen ja työn ulkopuolella olevia nuoria saatetaan ohjata tietoiseen myönteiseen ajatteluun, tulevaisuususkoon ja optimismiin, joiden odotetaan synnyttävän tietynlaista muutosta nuorten käyttäytymisessä, esimerkiksi aktivoivan työnhakuun, Vainio kertoo.

Ajatus siitä, että jokainen voi ajatteluaan kehittämällä saavuttaa tietyn onnellisuuden ja hyvän elämän ideaalin, on toki toiveikas ja lohdullinen. Vainio kuitenkin näkee kehityskulussa myös riskejä.

– Positiivisesta psykologiasta leviävät sanastot tai ymmärtämisen tavat ovat pyrkineet lisäämään nuorten vastuullisuutta oman mielentilan ja hyvinvoinnin hallinnasta. 

Ihmismieltä on usein tarkasteltu melko irrallaan erilaisista kulttuurisista, sosiaalista ja rakenteellisista tekijöistä.

Vainio ajattelee, että positiivisen psykologian näkökulmassa ihmismieltä on usein tarkasteltu melko irrallaan erilaisista kulttuurisista, sosiaalista ja rakenteellisista tekijöistä. Tällöin voi unohtua, että ihmisten välillä on isoja eroja siinä, millaisista lähtökohdista esimerkiksi koulutuksen pariin tullaan. Vastuu omasta onnellisuudesta ja hyvinvoinnista kasautuu liiaksi yksilön harteille.

Liike kehittyy aalto aallolta

Helsingin yliopiston erityispedagogiikan yliopistolehtori Lotta Uusitalo on tutkinut ja kehittänyt opetusta positiivisesta psykologiasta ammentaen. Hän ymmärtää kritiikin, mutta arvioi, että positiivisen psykologian ensimmäisen aallon yksilökeskeisyydestä on päästy yhteisöllisempään näkökulmaan.

– Länsimainen yksilöllisyyden korostaminen on selkeästi tutkimuksellisestikin vähentynyt. Todetaan, että kun ympäristö voi hyvin, niin siinä on yksilölläkin paljon paremmat mahdollisuudet voida hyvin.

Erityisopettajana toiminut Uusitalo ei ajattele, että kunkin oppilaan vahvuuksia painottava näkökulma palvelisi vain niitä, joilla on jo valmiiksi hyvät lähtökohdat menestyä. Hänestä kouluissa tunnistetaan yhä paremmin se, ettei pelkkä itsetuntoa litistävä osaamisen puitteiden listaaminen palvele pitkällä tähtäimellä ketään. Kunkin henkilökohtaiset vahvuudet tunnistamalla ja niiden päälle rakentamalla voidaan kehittää myös niitä osa-alueita, joilla haasteita ilmenee.

– Ei tämä todellakaan ole vain hyväosaisille, vaan päinvastoin varsinkin ne lapset ja nuoret, joissa ei ole nähty oikeastaan mitään potentiaalia, ovat kaikkein eniten tämän tyyppisen lähestymisen tarpeessa.

Uusitalo myös painottaa, ettei näkökulmassa ole kyse vain psykologiasta, vaan lähestymistapaa sovelletaan nykyisin laajasti eri tieteenaloilla.

Viivi Pentikäisen väitöstutkimus on tästä hyvä esimerkki. Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan väitöskirjaansa tekevä Pentikäinen haluaa tarkastella koulun roolia yhteiskunnallisena instituutiona sekä selvittää millaiset tekijät tukevat onnistunutta ja pitkäjänteistä opetuksen ja kasvatuksen kehitystyötä.

Pentikäinen toteaa turhautuneensa usein itsekin siihen, kuinka pitkälti angloamerikkalaisen kulttuurin parissa kehitetty positiivinen psykologia tuntui vielä 10 vuotta sitten sivuuttavan yhteiskunnalliset tekijät hyvinvoinnin ymmärtämisessä. Kansainvälisissä konferensseissa maiden väliset erot saatettiin ohittaa olankohautuksella sen sijaan, että olisi syvennytty perusteellisemmin esimerkiksi maksuttoman koulutuksen tai naisten aseman merkitykseen.

Viime vuosina on puhuttu positiivisen psykologian kolmannesta aallosta.

Tilanne näyttää kuitenkin jo valoisammalta. Viime vuosina on puhuttu positiivisen psykologian kolmannesta aallosta. Tutkijat ovat alkaneet kiinnittää yhä enemmän huomiota yhteisöihin, yhteiskuntiin ja kulttuureihin, joissa tutkittavat ihmiset elävät. Samalla myös tutkimusmenetelmien kirjo on monipuolistunut: esimerkiksi määrällisten ja laadullisten menetelmien yhdistäminen kiinnostaa entistä useampia tutkijoita.

Pentikäisestä on tärkeää käydä keskustelua yhteiskunnan turvaverkkojen sokeista kohdista. Hänestä termiä ”positiivinen psykologia” käytetään kuitenkin välillä hieman ylimalkaisesti, jolloin varsinainen kritiikin kohde jää epäselväksi. Kriittiset puheenvuorot tulisi aina kohdentaa tarkasti. Harvalla on luultavasti esimerkiksi mitään sitä vastaan, että luokanopettaja hyödyntää positiivisen pedagogiikan oppeja antaakseen rohkaisevaa palautetta erilaisille oppijoille.

– Liian isoissa yleistyksissä menee tosi herkästi lapsi pesuveden mukana.

Pentikäisen mukaan voidaan pohtia, onko nykyään edes tarkoituksenmukaista puhua ”positiivisesta psykologiasta” jonain yhtenäisenä ja muusta tutkimuksesta erillisenä liikkeenä.

Myös Anne Mäkikangas näkee positiivisen psykologian tietyllä tapaa jo täyttäneen tehtävänsä.

– Nykyisin, kun kirjoitetaan tutkimusartikkeleita, joissa tutkitaan myönteisiä ilmiöitä, niin ei siellä enää tarvitse perustella, mitä on voimavarakeskeinen psykologia ja miksi se tutkimus on tärkeätä.