Pitääkö kaikkeen mennä mukaan? Psykologi ja media

Psykologi Satu Lähteenkorva on taustaltaan oppimisen ja motivaatiopsykologian tutkija. Erikoisala herättää kiinnostusta mediassa ja yksi esiintyminen poikii niitä aina lisää. Viime vuosina Lähteenkorva on toiminut asiantuntijana esimerkiksi Yleisradion painonhallintaa käsittelevässä Vaakakapinassa. 

– Mediassa esiintymiseni ovat liittyneet tavalla tai toisella terveyteen, tasapainoon ja hyvinvointiin, esimerkiksi elintapapsykologiahan on varsin uutta Suomessa.

Lähteenkorva kokee, että mediassa olo on työtehtävä muiden joukossa. 

– Minulla on vahva halu vaikuttaa asioihin, usein tuon myös toisenlaisen näkökulman kuin mihin on totuttu.

Miksi psykologia kiinnostaa?

Yksi media, jossa Satu Lähteenkorva on esiintynyt, on Helsingin Sanomien Torstai-liite. Liitteessä käsitellään muun muassa hyvinvointia, terveyttä ja ihmissuhteita. Usein liitteen jutuissa asiantuntijana on psykologi.

Helsingin Sanomien lifestyletoimituksen esihenkilö Meri-Tuuli Saikkonen pitää mahdollisena, että psykologitaustaisia asiantuntijoita esiintyy sivuilla takavuosia enemmän.

– Aikaisemmin haastateltavana olisi ehkä ollut lääkäri. Psykologien ammattikunta tunnustetaan nykyään paremmin. Psykologialla on joskus voinut olla hieman sellainen huuhaa-leima. Nykyäänhän psykologit on laajalti tunnustettu mielen asiantuntijoiksi. 

Kun Torstai-liite kymmenisen vuotta sitten perustettiin, niin mielen hyvinvointiin liittyvät aiheet alkoivat Saikkosen mukaan korostua. Aiemmin aihetta saatettiin käsitellä kerran viikossa ilmestyneellä Elämä-sivulla.

Toimittaja viime kädessä valitsee, mitä juttuun tulee.

– Kaikkihan tiedämme, että monilla suomalaisilla on mielen kanssa ongelmia. Se näkyy esimerkiksi siinä, että näitä juttuja luetaan todella paljon. Vaikka olemme kaupallinen media, niin toivomme, että pystymme jutuillamme auttamaan ihmisiä. Kaikilla ihmisillä ei ole mahdollisuutta mennä esimerkiksi terapiaan. On hienoa, jos he voivat kauttamme saada apua ja ymmärtää itseään ja muita paremmin. 

Myös Helsingin Sanomien tiedetoimituksen esihenkilö Jukka Ruukki toteaa, että jos aiemmin psykologia oli klassista naistenlehtien sisältöä, niin nyt se on laajentunut lähes kaikkeen mediaan ja sen volyymi on kasvanut todella paljon. Ruukin mielestä Hesarin tiedesivuilla samoin kuin saman toimituksen tekemässä Tiede-lehdessä psykologia-aiheita on paljon.

Aiheista ihmiselämän suuret kysymykset kiinnostavat.

– Meillä on paljon esimerkiksi kehityspsykologiaa, miten ihminen ja hänen ominaisuutensa kehittyvät. On kasvatuspsykologiaa, oppimista, havaintopsykologiaa, kuten vaikkapa miten silmät toimivat. Sehän sivuaa myös neurotieteitä. Juttua ei aina pystykään lokeroimaan vain yhteen tieteenalaan. Myös psykiatriaa on paljon, esimerkiksi mitä näyttöä psykoterapioiden toimivuudesta on. 

Ruukin mukaan niin ikään klassiset aiheet, vaikkapa psykopaatit, kiinnostavat lukijoita samoin kuin aivan perusihmissuhteetkin

– Ystävyyttä ja surua monipuolisesti käsittelevät jutut ovat olleet Tiede-lehden luetuimpien joukossa. On myös trendiaiheita, jotka tulevat ja menevät. Tällä hetkellä lääketieteen alalla sellainen on suolisto. Olemmekin toimituksessa vitsailleet, että psykologiaa ja lääketiedettä yhdistelevä jymyotsikko olisi: ”Ulostenäyte paljastaa, onko puolisosi psykopaatti”.

Aina olennaista ei olekaan aihe.

– Hienointa on, jos aiheesta löytyy jotain yllättävää, jotain joka sotii maailmankuvaa vastaan. Ihmiset ovat toisaalta mielissään, jos tämä yllättävä sisältö sanoittaa sen ”mitä olet aina tiennyt”. 

Ruukin mukaan tiedesivujen sisällöt poimitaan seuraamalla esimerkiksi tieteen uutisia, alkuperäisjulkaisuja ja kansainvälisiä tieteen uutismedioita. 

– Katse on kuitenkin koko ajan lukijassa, siinä mistä lukija on kiinnostunut. 

Torstai-liitteessä psykologia-aiheita käsitellään usein henkilöiden kautta, mutta Merituuli Saikkosen mukaan myös silloin jutut perustuvat viimeisimpään tutkittuun tietoon ja niitä kommentoivat parhaat mahdolliset asiantuntijat. Haastateltavien löytäminen on toistaiseksi ollut helppoa.

– Meidät tunnetaan tarkkoina, ja yritämme tehdä työmme niin hyvin kuin mahdollista. Meillä onkin todella hyvät välit asiantuntijoihin, he arvostavat työtämme ja näkevät, että olemme kaikki samalla asialla.

Hyvä paha tosi-tv: mihin psykologi voi mennä mukaan?

Voiko psykologi sitten mennä mukaan kaikkeen, mihin häntä mediassa pyydetään? Ehkä kiistanalaisin julkisuuden laji on tosi-tv. 

Psykologi ja psykoterapeutti Kalle Partanen on toiminut asiantuntijana Lapsi tuntemattoman kanssa sekä Vieraissa -ohjelmissa. 

Partasen mielestä tosi-tv-ohjelmien arvostelijat asettuvat ohjelmiin osallistuneiden yläpuolelle.

– Ei ole niin, että ainoastaan tv on paha ja kaikki vaikkapa terveydenhuollon piirissä hyvää. Tv-ohjelmiin osallistumisessa päätösprosessi on aivan samanlainen kuin kaiken muunkin kohdalla: onko tämä sellainen asia, missä haluan olla mukana? Voinko tässä tehdä psykologin työtä, arvostetaanko sitä, onko työ eettisesti kestävällä pohjalla? 

Partasen mielestä on ylipäätään hyvä, että psykologeja nähdään monenlaisissa paikoissa. Hänestä tosi-tv:ssä käsitellään usein vaikeita aiheita hieman totutusta poikkeavalla tavalla.

– Lapsi tuntemattoman kanssa oli raskas projekti, lapsettomuus herätti myös tekijöissä tunteita. Vieraissa-ohjelmassa, jossa parit ottivat etäisyyttä omasta parisuhteesta asumalla vähän aikaa jonkun toisen puolison kanssa, keskusteltiin todella paljon. Monia ei kiinnosta terapia, mutta nämä ohjelmat tarjoavat tilaisuuden käsitellä vaikeita asioita.

Molemmissa ohjelmissa Partanen kokee pystyneensä tekemään psykologin työtä hyvin ja vaikuttamaan siihen, että osallistujia kohdellaan asiallisesti.

– On ohjelmissa toki myös viihteellisempi puoli, sen kautta saadaan ihmiset katsomaan. Mutta se ei tarkoita välttämättä sensaatiohakuisuutta. Varsinkin Vieraissa-ohjelmasta jätettiin koskettavia asioita pois, koska koettiin että ne olivat katsojille liiankin raskaita ja paljastivat jo liikaa osallistujasta.

Psykologi Hanna Markuksela toimi kokemusasiantuntijana Lapsi tuntemattoman kanssa -ohjelmassa. Hänen mukaansa ohjelma herätti ennakkoon paljon arvostelua.  

– Ohjelma oli kuitenkin hyvin toteutettu, ja kohu laantui nopeasti, kun tuotanto paljastuikin kivuliaaksi katsottavaksi lapsettomuuden tuskasta. Itse lähdin mukaan, koska halusin vaikuttaa itsellisen äitiyden normalisointiin. Ohjelman teon aikaanhan yksinäiset naiset eivät vielä päässeet lapsettomuushoitoihin julkisella puolella ja heidän hoitojensa rahoittamisesta puhuttiin todella tuomitsevasti. 

Sekä Partanen että Markuksela muistuttavat kuitenkin, että ohjelmat ovat käsikirjoitettuja ja niitä tehdään ensisijaisesti katsojille. Niiden formaatit ovat myös usein tiukkoja. 

– Ei pelkästään osallistujista vaan myös asiantuntijoista rakennetaan tietyn tyyppinen rooli. Siksi ohjelman tekijöihin pitää voida luottaa, Partanen sanoo. 

Markuksela muistuttaa, että maailmalta on myös useita esimerkkejä tosi-tv-tuotannoista, joissa etiikka on heitetty romukoppaan.

– Joku aina sellaiseenkin lähtee uskoen, että ohjelma on tie rikkauteen ja kuuluisuuteen. Olen miettinyt, että jos kysyttäisin tällaiseen ohjelmaan psykologiksi, niin menisinkö. Olisiko parempi, että se psykologi on siellä vai tukisinko sitä ongelmallista ohjelmaformaattia? Häpeä on vahva tunne, on vaarallista pelata sillä. Miten estetään, ettei yksikään nuori osallistuja tuhoa elämäänsä ohjelman takia? 

Julkisuuden hyvät ja huonot puolet

Mediassa esiintyminen tuo julkisuutta, ja julkisuus tuo mahdollisuuden vaikuttaa. Satu Lähteenkorva toteaa saaneensa vaikuttaa.

– On myös ihanaa saada lehtijutuista hyvää palautetta, että olen puhunut osaavasti ja ymmärrettävästi. 

Lähteenkorva kokee pystyneensä ”hallitsemaan” julkisuutta, ja useimmiten myös ammattirooli suojaa ja tuo tiettyä etäisyyttä. 

– Olen suostunut myös muutamaan henkilöjuttuun, joissa olen ottanut esimerkkejä omasta elämästäni. Koen kuitenkin ammattiroolin suojanneen siinäkin.

Lähteenkorva kokee kuitenkin, että ammatillisesti olisi helpompaa olla ilman julkisuutta.

– Siitä koituu lisätyötä. Arvioin aina, onko siitä lisäarvoa aiheelle ja tiettyjen medioiden kautta pystyy todella vaikuttamaan. En kuitenkaan sinänsä tarvitse ammatillista nostetta, sillä en ole vuosiin pystynyt ottamaan uusia asiakkaita.

Ankarin palaute tulee ammattikunnan sisältä

– Ilmeisesti lääkärit ja psykologit ovat kaikista julmimpia omalle ammattikunnalleen. Palautteena voi olla esimerkiksi ”miksi et maininnut sitä tai sitä tutkimusta”. Moni ei ymmärrä journalismin sääntöjä: toimittaja viime kädessä valitsee, mitä juttuun tulee. Psykologien sisäisissä someryhmissä voi tulla julmiakin kommentteja ja yhden totuuden ajattelua. Nuorempana sellainen loukkasi, enää ei niinkään.

Ilmeisesti lääkärit ja psykologit ovat kaikista julmimpia omalle ammattikunnalleen. 

Myös Kalle Partanen on saanut kärsiä ammatillisten keskusteluryhmien palautteesta.

– Tiesin että kun menen televisioon, niin tulen kollegoiden ristiinnaulitsemaksi nettipalstoilla. Mielestäni on asiallista kommentoida sanomisiani, mutta jos ohjelmaa, jossa esiinnyn ei ole edes katsottu, on kyse enemmän kateudesta tai halusta osoittaa moraalista ylemmyyttä. Julkisuudesta ei ole juuri hyötyä, vaan rahallisesti on kannattavampaa tehdä perustyötä omalla vastaanotolla. 

Hanna Markuksela ajattelee, että jos psykologi ei mene julkisuuteen, niin joku muu kuitenkin menee eikä hänellä ole ehkä samaa asiantuntemusta kuin mitä psykologilla on.

– Lehtijuttu voi teettää paljon työtä, sillä toimittaja ei ehkä tiedä asiasta mitään. Jutun yhteydessä ei ole välttämättä edes kuvaa, eikä se johda minun kannaltani mihinkään, en saa lisää seuraajia somessa tai työtilaisuuksia. Mutta sillä on arvo sen kautta, että joku jossain saa toivoa tai muuten vain asiantuntijan näkemyksen sen sijaan, että vaikkapa lyhyen verkkovalmennuksen käynyt henkilö kommentoi asioita. 

Onko psykologi sitten aina psykologi? Markuksela muistuttaa, että kaikilla ihmisillä on monenlaisia rooleja. 

– Vaikka ihminen on työssään huippuammattilainen, niin vapaalla hän voi olla jotain ihan muuta ja vaikka juhlia. Koen että voin kertoa somessa siitäkin puolesta itsestäni. Kun luotto omaan osaamiseen on vahva, niin se asettuu kokonaisuuteen. 

Yrittäjyys- ja mediataitoja koulutukseen?

Hanna Markukselan mielestä psykologeilla olisi opittavaa niin media- kuin yleisemmin myynnin ja markkinoinnin taidoissa. 

– Monet psykologit toimivat myös yrittäjinä ja yrittäjän pitäisi osata kuvata osaamistaan ytimekkäästi. 

Satu Lähteenkorva on samoilla linjoilla.

– Meidät koulutetaan kliinikoiksi ja tutkijoiksi, emme ehkä oikein osaa toimia oikeassa elämässä. Tulen itse yrittäjäperheestä ja olen oppinut normaalit bisnekseen liittyvät käytöstavat. Esimerkiksi kun nykyään ohjaan kolmasosan itselleni tulleista media- ja ostoyhteydenotoista jollekin toiselle, niin ainoastaan yksi ihminen on kiittänyt. Koulutukseen pitäisikin ehdottomasti sisällyttää psykologin media- ja viestintätaidot. 

Koulutukseen pitäisi ehdottomasti sisällyttää psykologin media- ja viestintätaidot. 

Myös paikallislehdet käyttävät psykologeja asiantuntijoina, ja esimerkiksi koulupsykologit saavat säännöllisesti palstatilaa. Myös lasten ja nuorten pahoinvointia käsiteltäessä jututetaan usein psykologeja. Se liittyy alueelliseen näkökulmaan esimerkiksi lastenpsykiatrian jonotilanteen kautta.

Turun seudun psykologiyhdistyksen varapuheenjohtajan Maria Mäntylän mielestä psykologien näkyminen julkisuudessa on myös edunvalvontakysymys.

– Aina joku saa äänensä kuuluviin. Jos se ei ole psykologi, niin toimittaja löytää kyllä jonkun muunkin asiantuntijan. Olisi tärkeää, että psykologit ottavat psykologisen tiedon levittäjinä sen asiantuntijaroolin, joka heille kuuluu. 

Jos psykologi ei mene julkisuuteen, niin joku muu kuitenkin menee.

Mäntylä peräänkuuluttaa armollisuutta julkisuudessa esiintyviä psykologeja kohtaan.

– Psykologia on monimutkainen ilmiö ja monia asioita on vaikeata esittää lyhyesti ja pelkistetysti median vaatimusten mukaan. Pitäisi hyväksyä, että joskus on vähän ”vedettävä mutkia suoraksi” eikä paheksua kollegaa, joka on tehnyt niin. Kun joku on esillä, niin siitä pitäisi olla ylpeä ja ylipäänsä kannustaa kollegoita siihen.

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 3/2022.