Pahuuden monet kasvot

Psykologian tohtori ja tietokirjailija Taina Kuuskorpi on kirjoittanut kutkuttavasta ja pelottavasta aiheesta: pahuudesta. Kirjassa käsitellään muun muassa pahuuteen johtavia moninaisia polkuja, väkivaltaa, persoonallisuushäiriöitä, traumatisoitumista, moraalia sekä empatiakyvyn ja itsehillinnän puutetta.

Iltapäivälehdet täyttyvät lööpeistä, joissa puidaan dramaattisesti pahuuden seurauksia. True crime kukoistaa ja myy kaikilla mahdollisilla formaateilla. Viihde voi helposti luoda kuvan siitä, että pahuus on jossain kaukana. Todellisuudessa potentiaali pahaan toimintaan on meissä jokaisessa, sitä ei vain halua ajatella. Kukaan ei miellä olevansa paha, vaikka tekisi mitä.

Arjessa tavataan selittää pahuutta vajavaisesti: hän tappoi, koska on psykopaatti. Tämä ei vielä ole syy, vaan kehäpäätelmä. On ymmärrettävää, että haluamme helppoja selityksiä maailmasta. Kuten me psykologit tiedämme, ihmisyys ja ihmisen toiminta on harvoin yksinkertaista. Lukemattomat tekijät, tiedostamattomatkin, vaikuttavat, samaan aikaan voi olla ristiriitaisia motiiveja, käyttäytyminen voi riistäytyä käsistä niin pienessä kuin suuressa mittakaavassa. Teos on hyvä muistutus siitä, että pahat teot voivat olla vain jäävuoren huippu, jolloin jäävuoren todellinen koko jää piiloon.

Kirja on järkälemäinen, mutta ei kadota imuaan missään vaiheessa. Kuuskorven taidot popularisoida tiedettä on jo nähty hänen kirjoittamistaan Tiede-lehden artikkeleista. Kirjoittaja on nähnyt suuren vaivan teoksen lähdemateriaalin käytössä: tutkimuksiin viittaaminen on ansiokasta. Anteeksiannon väitöskirjatutkijana huomasin joitakin väärinkäsityksiä anteeksiannosta kostamista käsittelevässä luvussa. On totta, että kostaminen on inhimillistä toimintaa, mutta niin on anteeksi antaminenkin. Anteeksianto ei ole villaisella painamista. Se tuo antajalleen myönteisiä tunteita, mitkä ihmiset usein kokevat palkitsevina. Tutkimuksissa on havaittu, että jos ihmisille annetaan enemmän aikaa, he useammin valitsevat ystävällisen suhtautumisen loukkaajaan kostamisen sijasta. Kaikkia johtopäätöksiä ei voi vetää vain aivokuvantamistutkimuksista, joita vaivaa usein vähäinen koehenkilöiden määrä, minkä tutkijat itsekin myöntävät.

Kuuskorpi kirjoittaa erittäin taitavasti, jopa koukuttavasti, jos näin voi ilmaista tällaisesta aihepiiristä. Teos ei mässäile, vaikka se sisältääkin todellisia tapauskertomuksia. Arvostan sitä, että kirjaan on sisällytetty myös kaunokirjallisia esimerkkejä pahuudesta. Tekstin fokus on syväluotaavassa ymmärtämisessä, ei kauhistelussa. Mielestäni jokaisen psykologin tulisi lukea teos. Meidän on ymmärrettävä ihmismielen pimeitä puolia voidaksemme parhaiten työskennellä koko ihmisyyden kirjon kanssa ja näin potentiaalisesti estää kamalaa tapahtumasta. Ensin on uskallettava katsoa pahaa silmiin.

Kirjoittaja Anne Haikola on psykologi, väitöskirjatutkija ja vapaa tiedetoimittaja.